Hiilimiilu on tiiviille maapohjalle ladottu puukeko, joka maalla peiteltynä poltetaan pyrolyysiä hyödyntäen hiiliksi. Pystymiilussa puut ladotaan keskipuun ympärille pystyyn, lamamiilussa vaakasuoraan toistensa päälle. Puut voidaan polttaa myös maahan kaivetussa kuoppamiilussa.

Hiilimiilut sijaitsevat yleisimmin metsäkankailla joiden maaperä on tiivistä hiekkaa tai hietaa, joko tasamaalla tai loivassa rinteessä. Miilun sijoitteluun ovat vaikuttaneet polttopuiden ja sammutusveden saatavuus sekä maaperän soveltuvuus poltolle. Isot kivet, karkea hiekka ja lähellä maanpintaa oleva pohjavesi vaarantavat miilun tasaisen polton, jonka vuoksi niitä on vältetty.¹⁾

Hiilimiilusta jää polttamisen ja hiilten purkamisen jälkeen jäljelle miilunpohja, jonka selvin tuntomerkki on jopa kymmeniä senttejä paksu hiilensekainen nokimaakerros. Sen seassa voi olla isojakin hiilenkappaleita. Metsässä aluskasvisto on usein vanhan miilun kohdalla ympäristöä rehevämpää. Miilun jäännös erottuu maastosta yleensä loivana, 0,2–1,0 metriä korkeana kumpuna. Pystymiilun jäännös on muodoltaan pyöreä, lamamiilun suorakaide. Mikäli pystymiilun pohja on puhdistettu odottamaan seuraavaa polttoa, on se tasainen ja vähähiilinen, mutta paksun hiilensekaisen vallin ympäröimä. Pystymiilun pohjan halkaisija vaihtelee yleensä 3–20 metrin välillä. Kotkassa kaivettujen lamamiilujäännösten koko oli noin 6 kertaa 10 metriä ja niistä yhdessä esille saatu perustusrakenne oli noin 2,5 kertaa 5,5 metriä²⁾. Miilunpohjan ympärillä on usein joko matala oja tai useita kuoppia.³⁾

Kuoppamiilun, eli hiili- tai sysihaudan, jäännös voi olla joko pyöreä tai suorakaiteen muotoinen painanne. Pyöreä kuoppamiilu on halkaisijaltaan noin metristä muutamaan metriin. Suorakaiteen muotoinen kuoppamiilu voi olla pitkältä sivultaan vain parista metristä yli kymmeneenkin metriä pitkä. Jäännöksen syvyys vaihtelee miilun koon mukaan paristakymmenestä sentistä pariin metriin. Pieni kuoppamiilu voi olla pelkkä maalla peitetty nuotio⁴⁾, mutta varsinkin isoimpien kuoppamiilujen rakenne on polttopuiden asettelultaan lamamiilun kaltainen⁵⁾. Pyöreä kuoppamiilu voi muistuttaa rännittömiä tervahautoja, mutta sen pohja ei ole tervahaudan tavoin suppilomaisesti keskelle viettävä, eikä pohjan keskellä ole jälkiä tervasäiliöstä.

Erityisesti raudanvalmistus on vaatinut paljon puuhiiltä ennen runsasfosforisen kivihiilen käytön mahdollistaneiden teknologioiden käyttöönottoa 1800-luvulla. Yhden kankirautatonnin valmistaminen rautamalmista on vaatinut arviolta kuusi tonnia puuhiiltä⁶⁾. Miilunpolttajan taito ja miilun rakenne ovat kuitenkin vaikuttaneet suuresti miilusta saatavan hiilen määrään.

Yksinkertaisimmat hiilimiilumallit ovat oletettavasti varhaisimpia, mutta toisaalta suuret pystymiilut tunnettiin jo antiikin Kreikassa⁷⁾. Kuoppamiiluja on käytetty runsaasti Norjassa myöhäisrautakaudella ja keskiajan alussa⁸⁾. On esitetty, että kuoppa- ja lamamiilut olisivat Pohjois-Euroopassa edeltäneet pystymiilujen käyttöä⁹⁾, mutta asiaa ei ole voitu vahvistaa. Esimerkiksi pystymiilut olivat Ruotsissa käytössä jo keskiajalla¹⁰⁾. Miilunpoltossa alueellinen traditio on ollut merkittävä tekijä. Teollisuuden hiilentarpeen kasvettua paikalliseen traditioon on pyritty vaikuttamaan ylhäältä päin muun muassa miilunpolttokirjallisuudella, jossa on korostettu tehokkaammaksi koettuja pystymiiluja ¹¹⁾.

Miilujen ajoittumista Suomessa ei ole tutkittu. Ruotsissa sekä pysty- että lamamiiluja on rakennettu jo keskiajalla, mutta suurin osa ajoittuu vasta 1600-luvulta 1900-luvun alkuun ulottuvalle ajanjaksolle¹²⁾. Suomessa tilanne on oletettavasti samansuuntainen. Hiilentuotantomäärältään alhaisemmat ja rakenteeltaan yksinkertaisemmat pienet kuoppamiilut voivat kytkeytyä paikoin rautakautiseen raudanvalmistukseen, vaikka niistäkin valtaosa ajoittunee historialliselle ajalle. Kukin miilutyyppi oli Suomessa käytössä ainakin 1600-luvulta asti rinnakkain, ilmeisesti aivan 1900-luvun alkupuoliskolle asti.

Hiilimiilujen levintää Suomessa ei ole kartoitettu. Inventointilöytöjen perusteella miilunpohjia löytyy ympäri Suomea aina Lappia myöten. Erityisen paljon miiluja on vanhojen ruukkialueiden ympäristössä. Hiilimiilut voivat ilmetä joko ryhmissä tai yksittäin. Eri miilutyyppien jakautumista Suomen alueella ei ole tutkittu.

Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu.

Bergroth, F. G. 1885. Miilunpoltosta. Suomen Metsäyhdistyksen kirjasia III. Helsinki.
Bergström, Hilding & Wesslén Gösta 1915. Om träkolning. P.A Norstedt & Söner. Stockholm.
FAO 1983. Simple Technologies for Charcoal Making. FAO Forestry Paper 41. Food and Agriculture Organization of the United Nations. Rome.
Hennius, Andreas; Svensson, Jonas; Ölund, Anna & Göthberg Hans 2005. Kol och tjära – Arkeologi i norra Upplands skogsmarker. Undersökningar för E4. Vendel, Tierp och Tolfta socknar, Uppland. Rapport 2005:02, avdelningen för arkeologiska undersökningar. Upplandsmuseet.
Kykyri, Marita 2010. Kotka, Mussalo Takakylä. Santalahden leirintäalueen laajennus. Hiilimiilujen valvontakaivaus ja dokumentointi. Kymenlaakson museo.
Taivainen, Jouni 2010. Salo Teijon alue. Kulttuuriperintökohteiden inventointi. Metsähallitus.
Talvitie, Y. 1924. Puun hiilto ja hartsin valmistus. WSOY. Porvoo.
Vanhaa Hauhoa 1934. Vanhaa Hauhoa. V. 1925 toimineen kansatieteellisen kylätutkimusretkikunnan tulokset. Kansatieteellinen arkisto 1. Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Verse, Frank. Grabungsprojekt Haiger ”Kalteiche”: Meilerplätze. < http://www.uni-muenster.de/UrFruehGeschichte/forschen/haiger.html#Anker6 >. 14.10.2016.