Pohjaveden ottoa varten maahan porattu tai kaivettu kuilu tai kaivanto

Puhtaan juoma- ja käyttöveden saaminen on ollut asumiselle perusedellytys. Jos asuinpaikalla ei ole ollut käyttökelpoista vettä saatavilla joista, puroista, ojista tai lähteistä, on veden saanti pitänyt varmistaa kaivon avulla. Kaivon paikan valintaan on vaikuttanut alueen topografia ja pohjaveden korkeus. Nykypäivänä vanhojen kaivojen paikkojen tunnistaminen ilman arkeologisia kaivauksia on vaikeaa, sillä vain harvoin niistä on jäänyt merkkejä maanpinnalle. Kaivot ovat ajan myötä täyttyneet joko luontaisilla maakerrostumilla tai niitä on täytetty tietoisesti. Usein hylättyjä kaivoja on käytetty myös tunkioina. Autioituneilla kylätonteilla tai muilla tonttimailla kaivojen paikat saattavat joskus harvoin erottua maastossa erilaisina kuoppina, mutta kaupungeissa ne ovat jääneet kokonaan rakentamisen alle. Historiallisista lähteistä on apua vain nuorimpien, erityisesti yleisten kaivojen paikantamisessa.

Yleensä kaivot havaitaan vasta arkeologisissa kaivauksissa. Kaivo voi olla peittynyt useamman maakerrostuman alle, mutta paikalla saattaa alkaa erottua hiljalleen painauma, kun kaivon täytemaa on tiivistynyt ajan kuluessa. Suurin osa Suomessa tutkituista kaivoista on puurakenteisia, mutta niitä on rakennettu myös kivestä. Lisäksi kaivoja on saatettu rakentaa tiilistä tai ne on voitu kaivaa suoraan maahan ja vuorata esim. saven sekaisella maa-aineksella. Arkeologisissa tutkimuksissa voikin tulla esiin kaivon hirsikehikkoja ja laudoituksia sekä tuohesta, muusta orgaanisesta aineksesta tai savesta tehtyjä vuorauksia tai kylmämuurattuja kiveyksiä. Lisäksi on saatettu yhdistää molempia, kiveä ja puuta. On myös mahdollista, ettei kaivokuoppaa ole vuorattu millään, jolloin sen tunnistaminen ja erottaminen jostain muusta rakenteesta vaatii yleensä maaperäanalyysejä. Kaivon pohjalla voi erottua laudoitusta tai kiviä, mutta se on voinut olla myös maapohjainen. Hylkäämisen jälkeen kaivot ovat täyttyneet jätteellä, kasvillisuudella, maalla ja kivillä ja joskus niiden rakenteita on voitu hyödyntää myös uudelleen, ja kaivon hirsikehikosta on voitu tehdä esimerkiksi pajan tulisija.¹⁾

Kaivojen puukehikoissa käytettiin useimmiten varhopatsas- tai nurkkasalvostekniikkaa, joista ensin mainittu soveltui paremmin maahan kaivettujen rakenteiden pystyttämiseen. Lisäksi kaivoissa on saattanut olla pysty- tai vaakalaudoituksia ja tuohitiivisteitä näiden välissä tai alla. Kivikaivot ovat olleet kylmämuurattuja ja niitä on voitu eristää savella. Tiivisteiden tarkoituksena on ollut estää ympäröivän maa-aineksen joutuminen veteen. Myös puuta ja kiveä yhdistäen rakennettuja kaivoja tunnetaan ja ainakin yksi mahdollinen tynnyrikaivo Turusta. Pohjarakenteissa on voitu käyttää kiviä, lankkuja, lautoja ja risuja. Pohjarakenteita käytettiin pääsääntöisesti silloin, kun myös kaivon seinät tiivistettiin.²⁾

Makean veden saanti on yksi tärkeimmistä asuinpaikan valinnan kriteereistä, ja vettä on tarvittu paitsi kaupungeissa ja kylissä, myös mm. sotaväen tarpeisiin linnoituksissa sekä sairaaloihin. Kaivoilla on ollut myös tärkeä tehtävä paloturvallisuuden kannalta. Kaivoja oli sekä yksityisiä että yleisiä kaivoja. Kaupungeissa yksityiset kaivot sijaitsivat rakennusten läheisyydessä, niiden sisällä tai katulinjauksella ja yleiset kaivot yleensä toreilla tai muilla aukeilla paikoilla. Yleiset kaivot olivat usein kooltaan hieman suurempia kuin yksityiset. Maaseudulla tilaa oli enemmän, minkä vuoksi kaivot pyrittiin sijoittamaan ainakin talousrakennuksista ja karjasuojista kauemmaksi.³⁾

On ajateltu, että ainakin kaupungeissa varhaisimmat kaivot ovat saattaneet olla vain yksinkertaisia kuoppia⁴⁾. Mahdollisesti näin on ollut myös maaseudulla. Varhaisin lama- tai varhopatsassalvosrakenteinen puukehikkoinen kaivo tunnetaan kuitenkin jo rautakauden lopulta (1020–1190 jaa.) Mikkelin Orijärveltä, joten puurakenteisiakin kaivoja on osattu tehdä jo pitkään⁵⁾. Historiallisen ajan kylätonteilta keskiaikaisia kaivoja tunnetaan toistaiseksi vain muutamia, kuten Nurmijärven Gunnarin, Vantaan Mårtensbyn Lillasin sekä Helsingin Forsbyn kylänpaikoilta.⁶⁾. Syynä tilanteeseen on luultavasti laajojen arkeologisten kyläkaivausten vähyys. Kaupungeista kaivoja tunnetaan enemmän.

Kaupungeissa vanhimmat tunnetut hirsi- ja kivirakenteiset kaivot ajoittuvat 1300-luvun puoliväliin, mutta hirsirakenteiset kaivot vaikuttavat olleen kautta vuosisatojen yleisempiä kuin kivikaivot. Nurkkasalvottujen kaivojen rakentaminen on jatkunut ainakin 1800-luvulle, mutta varhopatsastekniikkaa ei ole toistaiseksi tavattu 1400-lukua nuoremmista yhteyksistä. Varmat havainnot puisista pohjarakenteista ajoittuvat vasta uudelle ajalle. Ainakin 1600-luvulta lähtien rakennettiin myös lautaseinäisiä kaivoja, joissa saattoi olla sekä vaaka- että pystylaudoitus. Laudoilla, kuten myös tuohella on voitu myös vuorata hirsikehikkoja. Varhaisin vinttikaivo on mahdollisesti 1300-luvun loppupuolelta.⁷⁾

1800-luvun kirjallisista lähteistä tiedetään, että kaivojen puisia rakenteita on uusittu yleensä 20–30 vuoden välein. Rakenteiden korjaamisesta on myös arkeologisia havaintoja. Niissä on myös voitu uusiokäyttää puita. Kaivoja käytettiin usein jätteiden keräämiseen sen jälkeen kun ne jäivät pois käytöstä. Kaivojen ja latriinien erottamien pelkän rakenteen perusteella on vaikeaa.⁸⁾

Keskiaika–nykyaika

Koko Suomi.

Kaivot liittyvät asuinpaikkoihin, puolustusvarustuksiin tms. ja suojelu määräytyy pääkohteen mukaan.

Carpelan, Anna 1998. Yleiset kaivot Helsingissä 1800-luvulla. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 1/1998. Helsinki.
Heikkinen, Markku 1994. Helsinki 1550–1640. Narinkka 1994, Helsingin kaupunginmuseo. Helsinki.
Kallio-Seppä, Titta 2013. Kosteutta, puuta ja vallankäyttöä: arkeologinen näkökulma Oulun kaupungin julkisen tilan kehittymiseen 1600-luvulta 1820-luvulle. Studia Archaeologica Septentrionalia 6, Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.
Koivisto, Andreas & Väisänen, Riikka & Heinonen, Tuuli & Terävä, Elina & Hankosaari, Reija 2011. Vantaan Mårtensbyn Lillaksen arkeologiset tutkimukset vuonna 2011. Vantaan kaupunginmuseo.
Kykyri, Marita 2003. Puurakentaminen Turun kaupungissa. Julkaisussa Seppänen, Liisa (toim.): Kaupunkia pintaa syvemmältä – arkeologisia näkökulmia Turun historiaan: 105–120. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX. TS-Yhtymä ja Suomen keskiajan arkeologian seura – Sällskapet för medeltidsarkeologi i Finland, Turku
Lepokorpi, Nina 2011. Turun linnan vesihuolto. Vesi kaupungissa ja kulttuurissa, Turun museokeskus, Turku.
Mikkola, Esa 2004. Mikkeli Orijärvi Kihlinpelto. rautakautisen asuinpaikan ja muinaispeltojen kaivaus 7.7.–5.9.2003. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
Seppänen, Liisa 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa: erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto. Turun yliopisto
Suhonen, V.-P. & Köngäs, Ulrika 2008. Nurmijärven Klaukkalan Gunnarin arkeologiset kaivaukset vuonna 2008. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
Ylimaunu, Timo 2007. Aittakylästä kaupungiksi: arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia Archaeologica Septentrionalia 4. Rovaniemi : Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Turku. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5231-1