Kalkin polttoon käytetty uuni.

Kalkki on kivirakentamisessa välttämätön muurilaastin ainesosa. Kalkkia on louhittu ja poltettu erityisesti muurilaastia varten. Kivi- ja tiilirakentamisen yleistyessä myös kalkinlouhinta ja -poltto levisivät Suomessa. Muurattuja tiili- ja kivirakenteita tunnetaan Suomesta 1200-luvun jälkipuolelta alkaen.

Kalkkiuunit rakennettiin kalkkilouhosten välittömään läheisyyteen. Uunit sijaitsevat usein rinteessä ja näkyvät maastossa pohjakaavaltaan pyöreinä tai hevosenkengänmuotoisina, maavallin ympäröiminä syvinä kuoppina. Monia uuneja on käytetty myöhemmin jätekuoppina. Uunin seinämät ovat yleensä sisäpuolelta kivillä vuoratut. Uunin halkaisija on yleensä muutamista metreistä noin kymmeneen metriin. Uunin pohjalla ja lähiympäristössä on palaneiden ja palamattomien kalkkikivien kappaleita.¹⁾

Varhaisen kalkinpolton jäännöksiä ei ole maassamme kattavasti inventoitu, mutta osa vanhoista uuneista ja louhoksista lienee tuhoutunut louhostoiminnan jatkuvasti laajennuttua ja muututtua mahdollisesti jossakin vaiheessa teolliseksi. Louhosten ja uunien lähistöllä on voinut sijaita myös kalkkilatoja ja työntekijöiden asumuksia.²⁾

Pääosa kotimaisesta kalkista on poltettu, jotta sitä on voitu käyttää muurilaastin raaka-aineeksi. Vanhin ja yksinkertaisin kalkin polttamisessa käytetty rakenne oli kalkkimiilu. Se oli kuoppa, johon ladottiin polttopuut ja murskatut kivenkappaleet. Jo keskiajalla kalkkia alettiin polttaa myös kalkkiuuneissa eli maauuneissa. Ne olivat rakenteeltaan tiiliuunien kaltaisia eli niihin ladottujen kalkkikivipinojen välissä oli useita tulipesiä. Kalkkiuunit oli yleensä kaivettu rinteeseen. Kuopan seinämät vuorattiin kivellä ja uunin pohjalle rakennettiin yksinkertainen holvattu tulipesä, jonka aukko sijaitsi uunin etuseinässä maanrajassa. Uunin yläosa täytettiin kalkkikiven kappaleilla ja peitettiin soralla ja savella. Yhden uunillisen poltto kesti muutamasta päivästä jopa kuukauteen. Kun kivet olivat palaneet ja jäähtyneet, uuni purettiin. Kansanomainen kalkinpoltto perinteisissä maauuneissa jatkui paikallisena ilmiönä joillakin alueilla, mm. Vimpelissä aina 1900-luvun puoliväliin asti³⁾.

Perinteisiä kalkkiuuneja tehokkaampi oli Saksassa 1850-luvulla kehitetty 8–10 metriä korkea pysty- eli sylinteriuuni, joka masuunin tavoin täytetään ylhäältä kalkkikivimurskeella. Uudentyyppisten uunien myötä kalkintuotanto alkoi kasvaa suurteollisuudeksi. Suomessa Sylinteriuuni rakennettiin ensinnä Helsinkiin vuonna 1862. Paraisilla ensimmäinen sylinteriuuni pystytettiin vuonna 1875 Skräbböleen. Kaikkiaan niitä rakennettiin pitäjään yhdeksän, viimeinen vuonna 1904. Hyvin säilynyt esimerkki sylinteriuunista vuodelta 1897 löytyy Lohjan Virkkalasta.

Sylinteriuuneja tehokkaammat kehäuunit otettiin Suomessa käyttöön 1900-luvun alussa. Kehäuunissa polttokanava on yli 100 metriä pitkä soikea rengas, jossa kalkkikivilohkareet pysyivät paikallaan tulen edetessä kanavan sisällä. Nyt kalkinpoltto muuttui teolliseksi kolmivuorotyöksi, jossa kanavaa täytettiin polton edistyessä samaan aikaan, kun palamiskohdan takaa purettiin jäähtynyttä kalkkia.

Ensimmäinen kehäuuni valmistui vuonna 1905 Paraisille. Siinä uunin yhteen polttokierrokseen kului kaksi viikkoa. Vuorokausituotanto (60 tonnia) vastasi kymmenen sylinteriuunin kapasiteettia. Lohjalla kehä- eli rengasuuni valmistui kesällä 1907, Lappeenrannassa vuonna 1910.

1200-luvun jälkipuolelta alkaen.

Merkittävintä kalkinpoltto oli Paraisilla. Se on ainoita paikkoja, jossa tuotanto on katkeamatta jatkunut vuosisadasta toiseen.

Historaillisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu.

Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston ohjeita ja oppaita 3, Museovirasto rakennushistorian osasto.
Nyström, Per 1951. Pargas kalkbergs aktiebolag, 1898-1948. En allmogenärings utveckling till storindustri. Pargas.
Peltonen, Karim 1998. Kun piru hyppäsi piisiin. Vimpelin seudun talonpoikainen kalkinpoltto arkeologisena ilmiönä. Tekniikan Waiheita 1/98: 17–26.