Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.
{{tag> wiki:luokka:elinkeinot wiki:luokka:esiteolliset_tuotantoelinkeinot wiki:luokka:teollisuus wiki:luokka:kiviteollisuus }}

====== Louhos ======
{{:wiki:kalkkikivilouhos_kalkberg2b.jpg?450|}}

===== Määritelmä =====

maanpäällinen paikka, josta louhitaan kiviraaka-ainetta
===== Kuvaus =====

{{ :wiki:louhos_kivivarasto_sittasaari_1.jpg?250|}}Suurimmat historiallisen ajan louhokset ovat näyttäviä. Niiden ympäristössä on yleensä runsaasti louhintajätettä ja mahdollisesti myös huolellisesti kasattuja kivivarastoja, jotka ovat jääneet kuljettamatta pois. Louhosalueeseen voi liittyä myös rakennusten ja erilaisten rakennelmien jäännöksiä. Joissakin louhoksissa voi olla erotettavissa kiventyöstön eri vaiheita havainnollisella tavalla. 

Joillakin alueilla louhostoiminta on jatkunut pitkään ja muuttunut 1900-luvulla teolliseksi, jolloin vanhimmat jäännökset ovat tuhoutuneet louhosten laajentuessa. Pienten kotitarvelouhosten ajoittaminen on monesti vaikeaa. Ajoitus on yleensä pääteltävä kohteen todennäköisen historiallisen yhteyden perusteella tai etsittävä ajoittavia piirteitä louhintatekniikasta kertovista jäljistä.((Niukkanen 2009: 46–47))

{{ :wiki:louhos_kiilausura_pyterlahti.jpg?250|}}Louhintatekniikka on jättänyt kohteisiin tunnusomaisia piirteitä. Vakokiilausmenetelmä oli vallitsevana käytössä louhostoiminnan alkuajoista aina 1800-luvulle. Siinä lohkottavaan pintaan tehtiin hakulla tai meisseliä lekalla lyöden kiilausvako, johon riittävän syvyyden jälkeen aseteltiin rautakiiloja. Kivi rakoili ja lohkesi kun kiiloja lyötiin vuorotellen tai yhtäaikaisesti. Apuna lohkojen irrottamisessa ja pilkkomisessa käytettiin mm. rautakankea.((Raunio 1965)) 

Vakokiilauksen rinnalla ryhdyttiin käsiporaukseen viimeistään 1700-luvun loppupuolella. Se tapahtui  kahden tai kolmen miehen yhteistyönä. Yksi piteli ja kiersi poraa käsissään muiden iskiessä poraa lekalla tai moukarilla. Käsiporauksen alkuvaiheissa porat olivat paksuja, 4–6 senttimetriä. Niiden porausjäljet eivät olleet aina pyöreitä vaan kulmikkaita tai kolmiomaisia, mikä kertoo tekniikan olleen kivimiehille uusi ja vieras. Käsiporauksen tultua tutuksi ja porien kavennuttua louhinta tuotti kapeampia ja säännöllisempiä porausjälkiä((Raunio 1965)). 

{{ :wiki:louhos_porausjälki_katariina.jpg?250|}}Käsiporaus yleistyi 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta monissa louhoksissa vakokiilausta ja porausta käytettiin rinnakkain. Linnoitustyömailla käsiporaus oli kivien poranreikien perusteella käytössä jo 1790-luvulta lähtien. Ruudin käyttö louhinnassa yleistyi ainakin Virolahdella vasta 1800-luvun toisella puoliskolla((Favorin 1980: 116; Kaukiainen 2016: 127)).

===== Historia ja käyttö =====

**Rakennuskivilouhos** 

Vanhimmat kivilouhokset liittyvät [[wiki:keskiaikainen-linna|keskiaikaisten linnojen]], [[wiki:kirkko|kivikirkkojen]] ja [[wiki:kellari|kellareiden]] rakentamiseen. Kivet hankkittiin mahdollisimman läheltä rakennuskohdetta, mutta toisinaan pitkienkin matkojen takaa, jolloin louhokset sijoitettiin vesireittien varsille. Rakennuskivien toimittaminen kuului talonpoikien verorasituksiin. Rakennuskiveä tarvittiin 1700-luvun puolivälissä valtavia määriä linnoitustyömaille. Seuraavalla vuosikymmenellä kiviä kului mm. palaneiden puukaupunkien, Turun, Vaasan ja Helsingin jälleenrakentamiseen sekä maaseudun kivinavetoiden pystyttämiseen.((Niukkanen 2009: 46))

{{:wiki:louhos_pyterlahti.jpg?280 |}}Rakennuskiviä vietiin 1700- ja 1800-luvuilla Pietariin. Nykyaikainen graniittiteollisuus alkoi Suomessa Virolahden Pyterlahdella, jossa louhittiin graniittia Pietarin rakennuksia, siltoja ja laitureita varten. Pyterlahdessa oli satoja työntekijöitä, ja alueella oli majoitustiloja ja satamalaitureita.((Kaukiainen 2016))

Rakennuskivien kysyntä kasvoi 1800-luvulla. Ensimmäinen pysyvä kivityömaa perustettiin vuonna 1886 Hankoon Oy Granit Ab aloittaessa toimintansa. Suomen Kiviteollisuus Oy alkoi 1900 louhia ja muokata Uudenkaupungin harmaata ja Vehmaan Uhlun punaista graniittia. Kiviteollisuus kasvoi nopeasti, sillä kovalla rakennuskivellä oli kysyntää mm. Iso-Britanniassa ja Venäjällä. Raakakiven ohella vietiin valmiita rakennuskiviä sekä katuihin käytettyjä nupukiviä. Viennin huippu saavutettiin vuonna 1936. Vientigraniitin päätuotantoalueet ovat olleet Kökarissa, Vehmaalla, Uudessakaupungissa, Taivassalossa, Mikkelissä, Hyvinkäällä, Jyväskylässä, Varpaisjärvellä, Kurussa ja Espoossa.((Karikoski et al. 1951: 296–297.))

Teollisuuskivinä louhittiin mm. kalkkikiveä, vuolukiveä, kvartsiittia, fylliittiä ja käyttötarkoitustensa osalta myös piimaata.

Helposti muokattavaa vuolukiveä on Suomessa vain muutamassa paikassa. Esiintymistä tärkein on Juuan Nunnalahti Pielisjärven rannalla, jossa on useita louhoksia. Vuolukiven teollinen käyttö alkoi vuonna 1889, jolloin Suomen Vuolukivi Oy perustettiin. Vuolukiveä on käytetty erityisesti rakennusten julkisivuihin ja tulisijojen materiaalina.

Kvartsiitti- ja fylliittiliuskeita on perinteisesti käytetty erityisesti kovasimien eli liippojen valmistukseen. Kalvolassa liippojen tuotanto oli alkanut jo keskiajan lopulla, ja pitäjä oli vuosisatoja tärkein tuottaja Suomessa((Oja 1969)). Längelmäen-Eräjärven-Oriveden fylliittiliusketta alettiin louhia 1700-luvun lopulla. Liuskekappaleiden pitkänomaisen muodon seurauksena myös louhokset olivat usein pitkiä ja kapeita, mutta eivät erityisen syviä. Kovasimien teollinen jalostus hiotuiksi kovasimiksi aloitettiin 1900-luvun alussa louhosten lähellä Kuhmoisten Leppäkoskella. Myöhemmin 1900-luvulla liuskeiden käyttö on lisääntynyt laattakivinä ja myös julkisivumateriaalina.((Syväjärvi 2002.))

**Kalkkikivilouhos**

{{ :wiki:kalkkilouhos_västerbacka.jpg?300|}}Pääosa Suomessa käytetystä kalkista on louhittu peruskalliosta. Poikkeuksena on Ahvenanmaa, jossa kalkkikiveä on esiintynyt vain mannerjään kuljettamina irtolohkareina. Niitä kerättiin polttoa varten, mutta esiintymät hupenivat jo 1700-luvulla.

Kalkin louhinta oli polttolouhintaa, jossa kuumentamalla haurastettua kalliota louhittiin rautakangen, kiviporan ja lekan avulla. Kalkki louhittiin ja kuljetettiin uunille talvella, poltto tapahtui yleensä keväällä. Paraisilla on lukuisia vanhoja louhoksia, joista huomattavimpia on Ersbystä Simonbyhyn yltävä 1,8 kilometriä pitkä louhosten ketju. Sen suurin louhos on 400 x 10–20 metriä, mutta paikoin kyse on vain peräkkäisistä 3–5 metriä leveistä louhoskuopista.((Hoving 1951; Nyström 1951))

Alkujaan kalkinlouhinta ja -poltto oli pääasiassa talonpoikien sivutoimi, mutta viimeistään 1800-luvulta alkaen kalkintuotanto kasvoi huomattavaksi teollisuudenalaksi, joka on synnyttänyt ympärilleen Lohjan Virkkalan kaltaisia kaivos- ja teollisuusyhteisöjä. 

Paraisten ohella Kemiöstä on jo 1300-luvulta tietoja kalkin louhimisesta Turun tuomiokirkon tarpeisiin. Rakennuskivien sijaan suomalaista kalkkikiveä on pääasiassa käytetty teollisuusmineraalina, erityisesti muurilaastin raaka-aineena.


===== Ajoitus =====
Kalkkilouhoksia tunnetaan 1300-luvulta alkaen. Varhaisimmat ammattimaisen rakennuskiven louhinta- ja hakkuupaikat lienevät sijainneet keskiajalla linnojen ja kirkkojen lähistöllä. 

===== Levintä =====
Suomen tärkein kalkkikiviesiintymä on Varsinais-Suomen saaristossa Paraisilla, missä sitä on hyödynnetty keskiajalta 2000-luvulle. Huomattavia jo varhain hyödynnettyjä kalkkiesiintymiä on lisäksi etelärannikolla Ahvenanmaalta Porvoon seuduille ja esimerkiksi Lapin Kolarissa.

Kiviteollisuuden ei ole tarvinnut keskittyä samaan tapaan muutamien esiintymien yhteyteen kuin teollisten kalkkipolttimoiden. Kivilouhoksia on perustettu keskeisiin rannikon ja sisämaan kaupunkeihin, erityisiä graniittilaatuja tarjoaviin paikkoihin (Kuru, Vehmaa) ja viennin kannalta otollisille seuduille (Virolahti, Hanko).

===== Suojelustatus =====
Teollista aikaa edeltävien (1860-luku) louhosten jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. [[http://www.nba.fi/fi/File/685/rho-historiallisen-ajan-kii.pdf|Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu]], sivu 47.

===== Lähteet =====
**Favorin, Martti** 1980. //Virolahden historia// II. 1800-luvun puolivälistä Suomen itsenäistymiseen. Mikkeli.
**Hoving, Viktor** 1951. //Lohjan kalkkitehdas 1897–1950//. Virkkala.
**Kaukiainen, Yrjö** 2016. //Punaiset pilarit. Suomalainen graniitti tsaarien Pietarissa.// Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 
**Karikoski V. A. M.& Kannel, T. K. & Lavonius, K. A.** 1951. //Suomen teollisuus//. Helsinki.
**Niukkanen, Marianna** 2009. //Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu.// Museoviraston rakennushistorian osaston ohjeita ja oppaita 3.
**Nyström, Per** 1951. //Paraisten Kalkkivuori Osakeyhtiö 1898–1948//. Parainen.
**Oja, Aulis** 1969. Vanhin tieto Kalvolan kovasinteollisuudesta. //Kotiseutu// 1969: 165.
**Raunio, Eino** 1965. //Virolahden louhokset. Selostus vuosien 1964−1965 aikana suoritetusta selvittelystä Virolahden kivilouhosten kohdalla//. Käsikirjoitus Kymenlaakson museon arkistossa.
**Syväjärvi, Arto** 2002. //Kivisiä tarinoita//. Tampere, http://www.saunalahti.fi/syvajar2/KivisiaTarinoita.pdf luettu 20.1.2016. 

===== Muu kirjallisuus =====
**Kykyri, Marita** 1997a. Inventering av historiska fornlämningar i Bomarsund sydväst om Huvudfästningen. //Åländsk Odling// 1997: 133–141. 
**Kykyri, Marita** 1997b. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventoinnista. //Muinaistutkija// 3/1997: 24–28. 
**Kykyri, Marita** 2008. //Kotka, Katariinan kivilouhos//. Tarkastuskertomus Museoviraston arkistossa.
**Suomen kartasto** 1910. Suomen maantieteellinen seura.




===== Viitteet =====
~~DISCUSSION~~
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
