Teollinen toiminta eroaa kansanomaisten elinkeinojen harjoittamisesta. Teollisuudessa tuotanto on pääfunktio ja tuotannolla on puhtaasti kaupalliset päämäärät. Raja talonpoikaseen tuotantoon on usein liukuva. Esimerkiksi kalkkiuuni, hiilimiilu tai harkkohytti ovat perustellusti kumpaa tahansa ryhmää. Jos pieni tuotantolaitos siirtyi säätyläisomistukseen ja vähitellen kasvoi, se luetaan yleensä teollisuuslaitokseksi. Jos se pysyi talonpoikien käsissä eikä laajentunut, se on pikemminkin elinkeinohistoriallinen kohde.


Teollisuuskohteissa on vaikea erottaa, missä arkeologinen kulttuuriperintö loppuu ja rakennusperintö alkaa. Monet teollisuuslaitokset ovat toimineet samalla paikalla pitkään Nykyisten rakennusten alla ja ympäristössä voi olla teollisia jäännöksiä 1600- tai 1700-luvulta asti. Modernit hylätyt tai raunioituneet tehtaat eivät ole muinaisjäännöksiä, mutta niitä on mahdollista dokumentoida ja tutkia myös arkeologian keinoin.


Teollisuuden arkeologiset jäännökset voidaan jakaa kuuteen ryhmään: 1. Tuotantovälineiden jäännökset (tuotantolaitteet, työvälineet), 2. Tuotannossa syntyvät jätteet (prosessijätteet, vialliset ja hylätyt valmisteet), 3. Raaka-ainevarastojen jäännökset, 4. Infrastruktuuri, kuten satamat ja tiet, 5. tuotantoyhteisön, mm. asuinrakennusten jäännökset sekä 6. Tuotetut hyödykkeet ja niiden jäännökset, josta osa saattaa olla jäänyt valmistuspaikalle, vaikka pääosa on yltänyt markkinoille.


Varsinaisten teollisuuslaitosten perustamiseen on tarvittu lupa, 1800-luvulle asti privilegioksi kutsuttu. Lähes kaikki privilegioidut laitokset voi paikantaa tarkasti. Teollisuuslaitosten historia ja omistajat tunnetaan yleensä pääpiirteissään, ja tuotannonalojen valtakunnallinen kehitys on tavallisesti hahmotettavissa. Teollisuus on perinteisesti ollut säätyläisomistuksessa, ja omistaja on vain harvoin osallistunut itse tuotantoprosessiin. Arkeologian avulla voidaan täydentää ja tarkistaa tietoja teollisuuskohteista, mutta kirjallisen lähdeaineiston runsaudesta johtuen arkeologinen tutkimus vain harvoin on ensisijainen tiedon lähde.


Teollisuuden energian lähteet


Teollisuus voidaan energianlähteidensä pohjalta jakaa kuuteen ryhmään: 1. vesivoima, 2. uuni- tai muu lämmönlähde, 3. käsityö ja manufaktuurit, 4. höyrykone, 5. polttomoottori ja 6. sähkövoima. Niistä kolme viimeistä ovat vain harvoin arkeologisen tutkimuksen kohteena.


Vesivoimalla toimivat mm. sahat, myllyt ja tamppilaitokset. Ne sijaitsevat koskipaikoissa, jossa virtausta on ohjattu patojen ja rännien ym. avulla. Teollisuuslaitosten rakenteita on säilynyt vedessä ja rannoilla, mutta koskenperkauksista, koskien ennallistuksista sekä virtaavan veden ja jäämassojen aiheuttamista muutoksista johtuen jäännöksiä on monesti vaikea erottaa maastossa.


Teollisuutta, jossa tuotanto keskittyi uunin tai muun lämmönlähteen ympärille ovat mm. lasi- ja keramiikkatehtaat, sokeritehtaat, viinanpolttimot, tiiliruukit, kalkinpolttouunit, hiilimiilut, tervahaudat, salpietari- ja potaskakeittämöt. Metalliruukit kuuluivat yleensä molempiin ryhmiin: Ne olivat riippuvaisia sekä vesivoimasta että lämpöenergiasta. Lämpöenergiaa hyödyntänyt teollisuus on yleensä jättänyt jälkeensä selviä arkeologisesti havaittavia jäänteitä kuten uunien perustuksia ja kuonaa.


Teollisuuden historia Suomessa


Suomen teollisuus alkoi 1500-luvulla. Viimeistään 1530–1540-luvuilla saivat alkunsa sahateollisuus ja rautateollisuus. Kruunun merkitys toimijana oli suuri. Useimmat 1500-luvulla perustetut teollisuuslaitokset rakennettiin kuninkaankartanoiden tai linnojen yhteyteen.


Suurvalta-ajalla 1600-luvulla sai alkunsa rautateollisuuden yhtenäinen perinne. Se oli osin sotateollisuutta, osin vientiteollisuutta, osin kotimarkkinoille suunnattua tuotantoa. Mustion kruununruukin perustamisen (1616) myötä Suomeen vakiintui ruukkiteollisuus. Raudantuotantolaitoksien ja niiden ympärille kasvaneiden yhteisöjen muodostamia kokonaisuuksia alettiin kutsua ruukeiksi (bruk). Aluksi Länsi-Uudellemaalle ja 1670-luvulta alkaen myös muille rannikkoseuduille perustettiin rautaruukkeja. Niiden sijoittamista Suomeen suosittiin, koska täällä oli enemmän käyttämättömiä metsävaroja kuin Ruotsin perinteisillä vuorityöseuduilla. Kyse oli valtakunnallisesta teollisuuspolitiikasta.


Rannikoiden tuntumaan perustettiin 1600-luvulla myös vesisahoja. Suurvalta-ajalla Ruotsin suurläänitysten, kreivi- ja vapaaherrakuntien haltijat perustivat joukon teollisuuslaitoksia, mutta ne jäivät vaille mainittavaa menestystä.


Suuren Pohjan sodan päättyessä 1721 rautaruukit olivat raunioina, mutta useimmat niistä jälleenrakennettiin. Vuosisadasta tuli rautaruukkien kukoistuskautta. Sahateollisuutta kehitettiin voimakkaasti ja hienoteräisten sahojen myötä puutavarasta tuli vientiartikkeli. Lasiteollisuus vakiintui Suomeen 1748 perustetun Someron Åvikin tehtaan myötä. Sama koski paperiteollisuutta (Auran Järvenoja 1764) ja elintarviketeollisuuden osalta sokeri- (Turku 1756) ja tupakkateollisuutta (Vaasa 1722, Turku 1731). Tekstiiliteollisuus sai sekin 1700-luvulla jalansijan monissa kaupungeissa.


Venäjän keisarikunnassa Pietarin markkinoiden kysyntä loi Itä-Suomeen teollisuutta, mm. sahoja, rautaruukkeja ja lasitehtaita. Autonomian ajan alkupuoli vuoden 1860 tienoille oli jatkumoa 1700-luvulta. Useimmat vanhat laitokset jatkoivat toimintaansa, uusia perustettiin ja jopa uusia teollisuuden aloja kuten saippua- ja kynttiläteollisuus ja tulitikkuteollisuus syntyi.


Todellinen murros teollisuudessa ajoittui 1860–1880-luvuille. Tällöin alettiin käyttää höyryä voimanlähteenä ja tuotantotekniikat kehittyivät nopeasti. Taustalla olivat myös elinkeinovapaus, kansainvälisen kaupan kasvu, osakeyhtiöasetus (1864), rahoitusmarkkinoiden laajentuminen ja rautatieliikenteen synty (1862).


Länsi-Euroopassa syntynyt industrialismi alkoi nyt vaikuttaa myös Suomessa. Autonomian ajan loppu oli teollisuuden voimakasta kasvua. Saha- ja paperiteollisuus sekä metalliteollisuus modernisoituivat. Vuosisadan lopulla ja erityisesti 1900-luvuna alussa sähkö ja polttomoottorit tulivat höyryn rinnalle käyttövoimaksi. Itsenäinen energiateollisuus sai alkunsa. Teollisuuden prosesseja automatisoitiin. Teollisuuslaitosten koko ja kapasiteetti kasvoivat satoja ihmisiä työllistäviksi suuryrityksiksi. Rautateiden, Saimaan kanavan ja talvimerenkulun ansiosta tuotanto saatiin aiempaa joustavammin niin kotimarkkinoille kuin vientiin. Suurten teollisuuslaitosten ohella myös liikenteen solmukohtiin kasvoi isoja yhteisöjä.


Kirjallisuutta


Ahvenainen, Jorma 2005. Savon nykyaikaisen teollisuuden synty 1875–1914. Snellman-instituutin B-sarja, 51. Kuopio.
Alho, K. O. 1949. Suomen uudenaikaisen teollisuuden synty ja kehitys 1860–1914. Suomen pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja. Sarja B: 11. Helsinki 1949.
Annala, Vilho 1928. Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus Ruotsin vallan aikana. Helsinki
Haggrén, Georg & Suhonen, Veli-Pekka 2002. Teollisuushistorialliset muinaisjäännökset Suomessa. Hallan tervaa. Hallan Ukon terva- ja tärpättitehdas. Hyrynsalmi, Löytöjoki restaurointiraportti 1997–2001: 8–20. Museovirasto, Helsinki.
Hjerppe, Riitta 1979. Suurimmat yritykset Suomen teollisuudessa 1844-1975. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 123. Helsinki.
Kallio, Titta 2005. Teollisuusarkeologiaa Suomessa: tutkimustapoja ja ongelmia. Tekniikan Waiheita 3/2005: 40–59.
Karikoski, V. A. M. & Kannel T. K. & Lavonius, K. A. 1951. Suomen teollisuus. Helsinki 1951.
Knapas, Rainer 1977. ”Industrial archaeology” i Finland. Historisk Tidskrift för Finland 4/1977: 397–403.
Kuisma, Markku 1993. Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920. Helsinki.
Kärki, M. & Immonen, V. & J.-P. Taavitsainen, J.-P 2006. Welding Theory with Tourism: Past and Present of Industrial Archaeology in Finland. Julkaisussa Industrial Archaeology Review XXVIII: 1, 2006: 47–58.
Lähdesmäki, Ulla 2012. Teollisuushistoriallisia muinaisjäännöksiä Pirkanmaalla. Tekniikan Waiheita 2/2012: 35–47.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Schybergson, Per 1973–1974. Hantverk och fabriker I–III. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 114, 116, 117. Finska Vetenskaps-Societeten. Helsingfors
Suomen taloushistoria 1–2. Tammi, Helsinki 1980, 1982.