Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.
{{tag>wiki:luokka:asuminen_ja_oleskelu wiki:luokka:elinkeinot wiki:luokka:maatalouselinkeinot wiki:luokka:esihistorialliset_asuinpaikat wiki:luokka:maaseudun_historialliset_asuinpaikat}}

====== Muinaispelto ======

{{:wiki:d20322_1p.jpg?450|}}


===== Määritelmä =====
Hyötykasvien viljelyä varten raivattu ja toistuvan pintakerroksen muokkauksen muodostama laajahko maa-alue, joka voi esiintyä maisemassa yksittäisenä alueena tai osana laajempaa kokonaisuutta

Muinaispelto = yleensä esihistoriaan tai keskiajalle ajoittuvan pellon jäännökset, jotka muodostuvat yhdestä tai useammasta fossiloituneesta peltokerroksesta ja niihin liittyvistä muokkausjäljistä.
Fossiloitunut peltokerros = käytöstä pois jäänyt muokkauskerros
Fossiloitunut pelto = hylätyn pellon jäännökset, peltoraunio, vrt. muinaispelto. 
Peltojärjestelmä = useasta yksittäisestä pellosta muodostuva kokonaisuus


===== Kuvaus =====
 
Muinaispelloiksi kutsutaan esihistoriallisen tai historiallisen viljelyn jäännöksiä, jotka ovat syntyneet raivauksen tai jatkuvan muokkauksen seurauksena. Muinaispellon käsitettä käytetään yleensä vain niistä viljelymaista, joissa on selvä muokkauskerros. Se kuuluu laajempaan viljelyjäännösten ryhmään, joista tavallisimpia ja tunnetuimpia ovat viljelyalueilta raivatut kiviröykkiöt, jotka voivat muodostaa laajoja ryhmiä. Historiallisen ajan pelloille taas ovat tyypillisiä maatuneet ojat ja peltoaloja rajaavat kiviaidat, riihien ja muiden rakennusten perustat. Pohjois-Suomessa tunnetaan myös historiallisen ajan viljelyyn liittyvien vaaratarhojen jäännöksiä. Vaaratarhoilla tarkoitetaan korkealle vaaroihin raivattuja peltolohkoja, joiden ympärille on koottu massiivisia kiviaitoja hallan torjumaan. 

Peltoviljely on toinen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tunnetuista muinaisista hyötykasvien viljelytavoista. Toinen tapa on ollut kaskiviljely, jossa on käytössä useita eri metsätyypeille soveltuvia menetelmiä. Kiertelevää kaskeamista pidetään yleisesti vanhimpana viljelymenetelmänä, sillä kaskialueita ei tavallisesti muokata ((Grotenfelt 1901)). Kaskeaminen ja peltoviljely ovat olleet käytössä rinnakkain pronssikauden lopulta lähtien aina pitkälle historialliselle ajalle. Peltoviljely on tullut vallitsevaksi viljelymuodoksi vaiheittain. 

Muinaispelto on käsitteenä liitetty nimenomaan muokkausviljelyyn ja muokkaus puolestaan peltoviljelyyn. Kaskeamisestakin on syntynyt jäännöksiä, joita voidaan tutkia arkeologisesti. Kaskialueilta voi tavallisesti olla satoja raivauksen tuloksena syntyneitä röykkiöitä tai muita rakennelmia. Kaskialueiden tuntumasta tunnetaan usein myös kaskeajien asumusten jäännöksiä ja varastokuoppia kaskinauriille.((ks. esim. Taivainen 2008)).

Muinaispelloksi määritelty muinaisjäännös alkaa muodostua, kun peltomaan muokkaus lopetetaan ja alue jää viljelymaana pois käytöstä. Peltomaata voidaan pitää edelleen maatalouskäytössä, ottaa laitumeksi tai hoitaa niittynä ja muokata jossain vaiheessa uudelleen pelloksi. Pellon muokkauksessa aikanaan syntyneet rakenteet ja kerrostumat jäävät kuitenkin maaperään ja alkavat ”fossiloitua”. Kun maatalouskäyttö loppuu kokonaan, peltomaa alkaa nopeasti metsittyä. Vanhoja viljelymaita on otettu myös muuhun käyttöön, monet asutusalueet on rakennettu entisille pelloille. 

Muinaispellon merkkeihin törmätään lähes aina sattumalta, yleensä asuin- ja hautapaikkojen kaivausten yhteydessä. Muinaispeltojen jäännöksistä suurin osa on todettu nykyisten peltojen muokkauskerrosten alta, mikä kertoo viljelyalueiden käytön pitkästä jatkuvuudesta. Historiallisen ajan autioituneilla kylänpaikoilla voi usein havaita muinaisten peltojen jäännöksiä mutta muokkauskerroksiin ja muihin viljelyn jälkiin voi osua myös kaupunkialueilla. Tutkimusten perusteella muinaispellot voivat muodostaa myös laajoja peltojärjestelmiä. 

Muinaispelto on muinaisjäännöstyyppinä Suomessa vielä harvinainen, sillä peltomaiden jäännöksiä tunnetaan korkeintaan parikymmentä. Varhaisimpiin arkeologisiin tutkimuksiin kuuluu Pellon Pikkutaivaankankaan historiallisten peltojen tutkimukset 1980-luvulla((Jarva 1986)). Ensimmäinen esihistoriallinen muinaispelto on todettu ja tutkittu arkeologisesti Valkeakosken Rapolassa 1987-1988((Vikkula & Seppälä & Lempiäinen 1994)). Toistaiseksi laajimmat kaivaukset on tehty 2000-luvulla Mikkelin Orijärvellä, jossa on tutkittu useita peltoja((Mikkola et al. 2015)). Suomessa on arkeologisesti tutkittu lähinnä esihistoriallisen ajan peltoja. Useimmat niistä on ajoitettu rautakauteen, mutta pronssikautisestakin peltoviljelystä on löydetty viitteitä((Mikkola et al. 2015, Holmblad 2010)). Peltojen jäännöksiä on tutkittu myös keskiaikaisten kylien ja kaupunkien kaivauksissa. Keskiaikaisia peltokerrostumia on tavattu Espoosta, Hangosta ja Raumalta((Lempiäinen-Avci, Knuutinen & Holappa 2016: 128)). 

Muinaispellon tärkeimpiä tunnusmerkkejä ovat vanhan muokkauskerroksen alapuolisessa mineraalimaassa erottuvat juovat tai ristikkäiset jäljet, jotka ovat syntyneet kyntövälineen leikatessa perusmaahan. Muokkauskerroksia voi muodostua useitakin, jos peltoa on muokattu muun käytön jälkeen jossain vaiheessa uudelleen. Pelloissa voi olla myös kivettyjen tulisijojen jäännöksiä, mutta niiden yhteys peltoihin on epäselvä. 

Peltojen vesitaloutta on parannettu ojittamalla jo esihistoriallisella ajalla. Vanhoilla pelloilla tavatut maan sisään tehdyt kivilatomukset voivat olla todisteita salaojituksesta, joka on voinut olla käytössä 1600–1700-luvuilta lähtien. (Niukkanen 2009) Pellon muokkauskerrokset voivat kertoa myös maanparannuksen tavoista ja vaiheista. Peltoja on lannoitettu esimerkiksi karjanlannalla jo kauan, mahdollisesti jo esihistoriallisella ajalla. 

Muinaispelloista on yleensä tutkittu vain osia eikä peltoalojen koosta ole kovinkaan luotettavaa tietoa. Rapolassa pellon pinta-alaksi on arveltu 500 neliömetriä((Vikkula & Seppälä & Lempiäinen 1994)) ja Mikkelissä peltoalat vaihtelivat 200 ja 1500 neliömetrin välillä((Mikkola et al. 2015)).

Muinaispeltokerroksesta voi löytyä myös arkeologista esineistöä. Löydöt ovat usein ensimmäinen merkki muinaispellosta, sillä ne sekoittuvat usein myöhempiin muokkauskerroksiin ja voivat nousta pellon pintaan. Löydöt kertovat pellon käytöstä, mutta käyttövaiheista on mahdollista saada tarkempia tietoja ottamalla muokkauskerroksesta ja muokkausjäljistä näytteitä ja ajoittamalla niitä eri menetelmin. Näytteistä on mahdollista tunnistaa makrofossiilianalyysissä viljelykasvien jäänteitä, joita voidaan myös ajoittaa radiohiilimenetelmällä. Makrofossiilianalyysi antaakin tärkeää tietoa peltoviljelyn ja sen menetelmien historiasta((Vikkula & Seppälä & Lempiäinen 1994; Vanhanen ja Koivisto 2015)).

Vanhimpien peltojen jäljille voi päästä tutkimalla niitä vanhojen kylien rintapeltoja, jotka ovat olleet peltoina jo isoajakoa edeltävissä kartoissa. Muokkauskerrokset ovat todennäköisesti säilyneet ehjimpinä alueilla, joita ei ole viljelty enää 1900-luvulla. Monissa tapauksissa hylätyt pellot ovat myös merkki autioituneesta asutuksesta ja johdattaa asuinpaikan jäännöksien jäljille. 



===== Historia ja käyttö =====

Vanhimmat pellot sijaitsevat muokkausviljelyyn hyvin soveltuvilla hieta- ja hiesumailla. Tutkitut peltojäännökset ajoittuvat myöhäisrautakaudelle, viikinki- ja ristiretkiajalle eli noin 800 - 1150/1300-luvuille jaa. Valkeakosken Rapolan pelto on radiohiiliajoituksen perusteella voinut olla käytössä 800-luvulta 1200-luvulle eli rautakauden lopulta keskiajan alkuun((Vikkula & Seppälä & Lempiäinen 1994)). Mikkelin Orijärvellä on tutkittu viiden rautakaudelta keskiajalle käytössä olleen pellon jäännökset. Jokaiseen muinaispeltoon liittyi useita eri käyttövaiheita. Orijärven peltojen yhteydestä löydetty myös merkkejä ojista((Mikkola & al. 2015 )). Rautakauden viljelytavoista on tavattu vähän todisteita. Orijärven pellot olleet pitkänomaisia ja melko pienialaisia, minkä on katsottu viittaavaan yksivuoroviljelyyn. ((Lempiäinen-Avci; Knuutinen & Holappa 2016: 129; Haggrén 2015: 410; Mikkola et al. 2015)). 

Maanviljely muodosti Suomessa talouden perustan viimeistään keskiajalla. Viljelyjäännöksiä kuten auranjälkiä ja mahdollisia fossiilisia peltokerroksia havaitaan melko usein rautakautisten ja keskiaikaisten kohteiden tutkimusten yhteydessä. Muinaispellot ovat kuitenkin Suomessa vielä melko harvinaisia; vain noin 15 peltoa on tutkittu arkeologisesti. Tutkituista kohteista vain Mikkelin Orijärvellä ja Valkeakosken Rapolassa((ks. Vikkula & Seppälä & Lempiäinen 1994)) on tutkittu muinaispeltoja laajemmin. Suuri osa tutkituista muinaispelloista ajoittuu myöhäisrautakaudelle, noin 800-1150/1300 jaa. Lisäksi tiedossa on joitakin keskiaikaisia fossiloituneita peltoja kylistä ja kaupungeista (esim. Espoo Mankby & Finno, Hanko Gunnarsängen, Rauma Kalatori)((Lempiäinen-Avci, Knuutinen & Holappa 2016: 128)).

Keskiajan alussa peltomaa koostui epäsäännöllisen muotoisista peltotilkuista- ja lohkoista, joita talot olivat raivanneet ja joita ne itse viljelivät. Järjestelmää kutsutaan lohkojaoksi. Lohkojako säilytti pisimpään asemansa harvaan asutuilla seuduilla, joille ei syntynyt tiheää kyläasutusta. Pellon muokkaus tehostui keskiajan kuluessa merkittävästi entistä kehittyneempien työvälineiden, kuten uusien auratyyppien myötä. Sarkajakoon alettiin siirtyä keskiajan kuluessa, mutta se ilmeisesti toteutettiin eräillä alueilla, kuten Itä-Uudellamaalla, laajemmin vasta uuden ajan alussa. Vaikka sarkajako oli vallitseva maankäyttöjärjestelmä, säilyi lohkojako useissa kylissä joko osittaisena tai kokonaisena isojakoon 1700-luvulle saakka.((Historiatekstin lähteenä Niukkanen 2009 ellei erikseen muuta mainita))

Sarkajakoiset pellot aidattiin kahteen vainioon, jotka vuorovuosin olivat viljelyksessä ja kesannolla (ns. kaksivuoroviljely). Kyläyhteisö omisti maan, ja kullekin tilalle jaettiin kylän kaikista pelto- ja niittylohkoista kapeita sarkoja vuorotellen sen perusteella kuinka suuri osuus tilalla oli kylästä. Tällä tavoin taattiin erilaatuisten viljelysmaiden tasapuolinen jakautuminen. Kussakin vainiossa olevien sarkojen peltotyöt oli tehtävä yhtä aikaa ja niissä oli viljeltävä samaa kasvia (ns. vainiopakko).

1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen toimeenpannun isojaon tarkoituksena oli liittää kunkin talon hajallaan olevat sarat yhtenäisemmiksi tiluksiksi, joiden äärelle suositeltiin siirrettäväksi myös rakennukset yhteiseltä kylätontilta eli ryhmäkylästä. Isojakoasetuksia annettiin vuosina 1757, 1762 ja 1775. Isojaon toimeenpano alkoi Pohjanmaalta. Lännestä se eteni kohti maan itä- ja pohjoisosia. Jako saatiin päätökseen Lapissa vasta 1930-luvulla. 

Vuonna 1848 annettiin maanmittausohjesääntö, jonka toimeenpanoa nimitetään uusjaoksi. Sen mukaan talon kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen säännöllisen muotoiseen palstaan. Mikäli kylällä oli ahdas tonttimaa tai osa peltomaasta oli siitä etäällä, oli yhden tai useamman talon ulosmuutettava sopiviin paikkoihin. Uusjakotoimitus johti voimakkaaseen kylistä ulosmuuttoihin ja nopeutti Etelä- ja Länsi-Suomen vanhojen ryhmäkylien hajoamista.

===== Ajoitus =====

Esihistorialliselta ajalta 1900-luvulle.

===== Levintä =====

Tunnetut muinaispellot sijaitsevat Suomen historiallisen peltoviljelyn alueella (Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjanmaa, Uusimaa, Häme, Kymenlaakso, Etelä-Savo, Etelä-Karjala). Peltoja on todennäköisesti tämän rajauksen ulkopuolellakin, koska muokkausta tai raivausta edellyttävää viljelyä on harjoitettu monilla alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa.


===== Suojelustatus =====

Muinaispellot ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

===== Lähteet =====

**Grotenfelt, Gösta** 1901. Suomen polttoviljelys. Porvoo.
**Haggrén, Georg** 2015. Talous- ja elinkeinot. //Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle//. Helsinki.
**Holmblad, Peter** 2010. //Coastal Communities on the Move. House and Polity Interaction in Southern Ostrobothnia 1500 BC – AD 1//. Archaeology and Environment 26. Department of Historical, Philisophical and Religious Studies. Umeå 2010.
**Jarva, Eero** 1986. Pohjois-Suomen kiviröykkiöistä Pellon Pikkutaivaankankaan ja Haapaveden Pirnesjärven tutkimusten valossa. //Faravid// 10: 97–116.
**Lempiäinen-Avci, Mia, Knuutinen, Tarja & Holappa, Maija** 2016. Ancient fields in the medieval village of Mankby in Espoo. Mankby, a deserted medieval village on the coast of southern Finland. //Archaeologia medii aevi finlandiae// XXII. Ed. Harjula, Janne & al. Mustasaari.
**Mikkola, Esa; Alenius, Teija & Lavento, Mika **2015 Prehistoric Agriculture and the Ancient Fields of Orijärvi, Finland. Teoksessa //Agricultural and pastoral landskapes in pre-industrial society, Choices, Stability and Change//, edited by Fèlix Retamero, Inge Schjellerup and Althea Davies, Oxbow Books 2015, Oxford & Philadelphia: 143–158.
**Niukkanen, Marianna** 2009. //Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset.// Tunnistaminen ja suojelu. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.
**Taivainen, Jouni** 2008. Kaskiprojektin tutkimuksia Lempäälän Toritussa. //Pirkan maan alta// 9. Tampereen museoiden julkaisuja 105.
**Vanhanen, Santeri ja Koivisto, Satu** 2015 Pre-Roman Iron Age settlement continuity and cereal cultivation in coastal Finland as shown by multiproxy evidence at Bäljars 2 site in SW Finland. //Journal of Archaeological Science//: Reports 1 (2015): 38–52.
**Vikkula, Anne; Seppälä, Sirkka-Liisa & Lempiäinen, Terttu** 1994. The Ancient field of Rapola //Fennoscandia Archaeologica// XI: 41–57.


===== Muu kirjallisuus =====
**Antonsson, Hans** 2004. Landskap och ödesbölen. //Jämtland före, under och efter den medeltida agrarkrisen//. Meddelande 129/Kulturgeografiska institutionen, Stockholms universitet.
**Fossil åkermark i Småland.** Skogstyrelsen- Länsstyreserna, Kronoberg, Jönköping. http://www.lansstyrelsen.se/kronoberg/SiteCollectionDocuments/Sv/publikationer/kultur/Fossil-akermark_web.pdf.
**Gren, Leif** 1997. Fossil åkermark. //Fornlämningar i Sverige 1.// Riksantikvarireämbetet.


===== Viitteet =====
~~DISCUSSION~~
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
