Rautakautisilla asuinpaikoilla tarkoitetaan yleensä ympäri vuoden asuttuja, maanviljelyyn ja karjanhoitoon liittyviä asuinpaikkoja, mutta rautakaudelta tunnetaan myös pyyntikulttuuriin liittyviä asuinpaikkoja.

Rautakauden asuinpaikoista ei yleensä ole maan pinnalle näkyviä merkkejä. Maan alla voi olla säilyneenä ympäröiviä maakerroksia tummempaa nk. kulttuurikerrosta, joka on syntynyt ihmistoiminnasta asuinpaikalla, kuten likavesistä, jätteistä ja niiden käsittelystä. Osana kulttuurikerrosta voidaan löytää esineitä sekä jäännöksiä rakennuksista. Tällaisia ovat mm. paalunsijat, puujäännökset ja seinärakenteista peräisin oleva palanut savi. Esineistä tyypillisiä ovat mm. keramiikan palat sekä erilaiset käyttöesineet ja niiden katkelmat sekä riista- ja kotieläinten luut.

Rautakaudella asutuksen sijoittumiseen vaikuttivat vesi- ja maakulkureitit; asutusta keskittyi esimerkiksi jokien ja muiden vesistöjen varsille. Maatalouden merkityksen korostuessa rautakauden kuluessa, toinen tärkeä asia oli maaperä, jonka tuli olla sopivaa maanviljelyn harjoittamiseen¹⁾.

Monessa tapauksessa rautakautiset asuinpaikat ja myös kalmistot löytyvät vanhojen historiallisten kylien tonteilta tai niiden lähistöltä. Esimerkiksi lounaissuomalaisilla kylämäillä, asutus on voinut jatkua samalla paikalla rautakaudelta aina nykypäivään asti. Tällöin kulttuurikerrokset voivat olla sekoittuneita ja rautakautisen kulttuurikerroksen on rikkonut sitä nuorempi asutus. Usein löytöpaikat ovat peltojen ympäröimiä mäkiä, mutta on huomattava, että asuinpaikkoja on löydetty myös peltoalueilta ²⁾.

Rautakauden asuinpaikkoihin voi liittyä myös tietynlaista kasvillisuutta, nk. arkeofyyttejä eli muinaistulokkaita. Kun alueita rautakaudella raivattiin maanviljelykseen ja laidunnukseen, se loi edellytyksen monien niitty- ja ketokasvien leviämiselle. Monet runsaslajiset kedot sijaitsevatkin rautakautisilla kohteilla tai niiden tuntumassa. Arkeofyyteistä voidaan mainita esimerkiksi sikoangervo, ahdekaura, nurmilaukka, pölkkyruoho ja nätkelmät.³⁾

Asuinpaikkojen ajoittaminen, tunnistaminen ja määritteleminen ei aina ole ongelmatonta. Rautaesineiden katkelmat ovat vaikeasti tunnistettavissa ja nk. rautakauden tyypin keramiikkaa on käytetty vielä keskiajan puolella.⁴⁾ Myös luuanalyysit, joissa löydetään sekä ihmis- että eläinluuta, voivat synnyttää pohdintaa löytöpaikan määrittämisestä ja siellä tapahtuneista toiminnoista⁵⁾.

Rautakausi, noin 500 eaa. – 1200 / 1300 jaa.

Vaihtelee eri rautakauden periodeilla⁶⁾. Usein asutuksen levintää päätellään asuinpaikkahavaintojen ohella tai puuttuessa myös kalmistojen avulla.

Esihistorialliset asuinpaikat ovat muinaismuistolain suojelemia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1984. Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1. Espoo: 250–405.
Mäntylä-Asplund, Sari & Storå, Jan 2010. On the Archaeology and Osteology of the Rikala Cremation Cemetery in Salo, SW Finland. Fennoscandia Arhaeologica XXVII: 53-68.
Raninen, Sami 2015. Pirkkalan Tursiannotkon kaivaukset 2012–2013. Pirkan maan alta14. Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo: 8–16.
Raninen, Sami & Wessman, Anna 2015. Rautakausi. Haggrén, Georg, Halinen, Petri, Lavento, Mika, Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: 213–365.
Seppälä, Sirkka-Liisa 2000. Rautakautiset kohteet – funktion, ajoituksen ja sijainnin problematiikkaa. Maaranen, Päivi & Kirkinen, Tuija (toim.): Arkeologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteuttamiseen. Museovirasto: 192–197.
Tiitinen, Teija (toim.) 1999. Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Museovirasto.
Tourunen, Auli & Troy, Carmelita 2011. Tuloksia ja tulkintaa: osteologisen analyysin tuomia uusia näkökulmia vanhoihin kohteisiin. Muinaistutkija 1/2011: 11–20.
Vuorinen, Juha-Matti 2009. Rakennukset ja rakentajat Raision Ihalassa rautakauden lopulla ja varhaisella keskiajalla. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis, Sarja C osa 281. Turun yliopisto.