Hautaukseton kiviröykkiö, jossa on jälkiä uhrirituaaleista.

Uhriröykkiöillä tarkoitetaan hautauksetonta kiviröykkiöitä, jossa on jälkiä uhrirituaaleista. Yksinkertaisimmillaan ne voidaan käsittää alttareiksi, uhrien toimitus- ja/tai sijoituspaikoiksi. Hautaröykkiöistä uhriröykkiöt eroavat siten, että niissä ei ole jäännöksiä vainajista.¹⁾

Uhriröykkiöiksi tulkittujen röykkiöiden rakenne, koko ja muoto vaihtelevat, joten uhriröykkiön määritelmä perustuu löytöaineistoon – palamattomaan eläinten luihin ja hampaisiin, keramiikkaan, palaneeseen saveen ja rautakuonaan. Löytöaineiston ohella myös löytöjen levintä on nostettu toisinaan kriteeriksi uhriröykkiön tunnistamisessa²⁾. Olennainen piirre on se, että röykkiöissä ei ole ihmisluita tai selkeitä metalliesineitä.

Uhriröykkiön tunnistaminen on hankalaa, koska ne muistuttavat usein jäte-ja viljelyröykkiöitä. Uhriröykkiö-tulkinta edellyttää, että röykkiöllä on tehty kaivaustutkimuksia. Monet uhriröykkiöistä sijaitsevat tunnettujen rautakautisten kalmistojen yhteydessä, minkä on katsottu viittaavan esi-isä kulttiin³⁾.

Uhriröykkiö ei ole ainoa näille rakenteille esitetty selitys. Ne on tulkittu esimerkiksi jätetunkioiksi, talon perustoiksi, väliaikaisiksi pajoiksi, keramiikanvalmistuspaikoiksi tai viljelyröykkiöiksi ⁴⁾.

Uhriröykkiöt ovat osa Itämeren alueen yhteistä kansanperinnettä ja tietoja uhriröykkiöistä on tallentunut mm. islantilaisiin saagoihin ja myöhempiin kirjallisiin lähteisiin⁵⁾. Maininnat suomalaisista uhriröykkiöistä ovat huomattavasti nuorempia.

Uhriröykkiö-termi on vakiintunut koskemaan ennen kaikkea rautakautisia, ajanlaskun alun jälkeisiä kohteita, vaikka on myös esitetty, että uhriröykkiöiden olisi rakennettu jo kivi- ja pronssikaudellakin⁶⁾. Rautakautisuutta on perusteltu mm. sillä, että monet röykkiöt sijaitsevat rautakautisten kalmistojen yhteydessä. Myös röykkiöistä usein löydetty ns. karkea keramiikka viittaa rautakauteen – tosin keramiikkatyypin valmistus on jatkunut keskiajan puolelle eikä uhriröykkiöiden ajoittaminen siten ole yksiselitteistä⁷⁾.

Ella Kivikosken⁸⁾ mukaan uhriröykkiö on erityisesti Kokemäenjoen ja Hämeen eteläisen järvialueen muinaisjäännöstyyppi, mutta uhripaikoiksi tulkittuja röykkiöitä on tutkittu myös muun muassa Etelä-Savossa ja Karjalan kannaksella. Karjalassa on kiinnitetty huomiota siihen, että uhriröykkiöt sijaitsevat usein uhrikivien läheisyydessä, niiden pohjoispuolella.⁹⁾

Hirviluoto, Anna-Liisa 1965. Janakkalan Laurinmäen rautakautinen uhriraunio. Janakkala ennen ja nyt. Janakkala-seuran julkaisu XIV: 2–5.
Kivikoski, Ella 1955. Esihistoria ja keskiaika. Hämeen historia I. Hämeenlinna: Hämeen heimoliitto.
Kivikoski, Ella 1966. Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Suomalaisen kirjallisuuden seura tietolipas 43. Helsinki.
Kivikoski, Ella 1969. Esihistoria. Laitilan historia I. Vammala: 3–69.
Muhonen, Timo 2009. Rahoja raunioissa, keitoksia kiviröykkiöissä – Uhriröykkiöt historiallisen ja esihistoriallisen ajan ilmiönä. Muinaistutkija 2009, nro 3: 25–45.
Saksa, Aleksander 1998. Rautakautinen Karjala. Muinaiskarjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelica humanistica 11. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta.

Muhonen, Timo 2010. Kiven hoavat kiukualle, rauan hoavat rauniolle: parannustaikuus kiviraunion historiassa. Muinaistutkija 2010, nro 3: 19–37.
Sarkamo, Jaakko 1970. Retulansaaren uhriröykkiö. Suomen Museo 1970: 35–47.