Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.
{{tag>wiki:luokka:asuminen_ja_oleskelu wiki:luokka:maaseudun_historialliset_asuinpaikat wiki:luokka:kaupungit_ja_kaupunkimaiset_yhteisöt}}

====== Uuni ======
{{:wiki:uuni_helsinki_kärrby.jpg?450|}}

===== Määritelmä =====

Luonnonkivistä, tiilistä ja savesta tehty tulipesällinen tulisija, jota voidaan käyttää ruoan valmistukseen ja huoneiden lämmitykseen.


===== Kuvaus =====
 
Viimeistään rautakauden lopulta lähtien tulisijoina on käytetty erilaisia uuneja. Uuneissa palokohdan ympärille tehdään umpinainen rakenne, joka muodostaa tulipesän. Kun tulipesässä poltetaan puuta, lämpö varautuu uunin seinä- ja kattorakenteisiin((Mikkanen 2015: 11; Seppänen 2012: 705–707; Tevali 2010: 67–85; Kykyri 2003: 112)). Uunit yleistyvät nopeasti ja jo keskiajalla käytettiin useita erityyppisiä ja eri käyttötarkoitusta varten rakennettuja uuneja. Keskiajalla Suomessa oli käytössä ainakin kolme erilaista ruoanlaittoon soveltuvaa uunityyppiä: savikupoliuuni, kiuasuuni ja muurattu umpilakinen uuni. Keskiajan aikana yleistyivät vain lämmittämiseen tarkoitetut tulisijat, kuten hypokaustit, takat ja kaakeliuunit.((Väisänen 2016: 38–42, Mikkanen 2015: 32–50; Seppänen 2012: 704–751; Majantie 2010; Tevali 2010; Vuorinen; 2009: 135, Uino 1986: 191)) 

Uunit voidaan jakaa kattorakenteidensa perusteella avolakisiin [[wiki:kiuas |(ks. kiuas)]] ja umpilakisiin uuneihin. Umpilakisessa uunissa uunin tulipesän kattorakenne on tehty umpinaiseksi ja savu poistuu uunista joko uunin suuaukon tai uunin otsaan tehtyjen savuaukkojen kautta. Umpilakiset uunit ovat sisäänlämpiäviä, eli niihin ei ole rakennettu savukanavia vaan savu on johdettu ulos huoneesta kattoräppänän tai lakeistorven avulla. Viimeistään 1400–1500-luvuilla uuneihin alettiin rakentaa savukanavia ja savupiippuja, joiden avulla savu johdettiin ulos rakennuksesta. Tällöin uunia kutsutaan uloslämpiäväksi.((Väisänen 2016: 38–42; Mikkanen 2015: 11, 37–48; Seppänen 2012: 713)) 

Maastossa helpoimmin havaittava uunirakenne on perustuksen päälle nostettu muurattu uuni, joka voi erottua maastossa matalana kumpareena. Kumpareet ovat halkaisijaltaan yleensä useita metrejä ja niistä voi erottua hiiltä, palaneita tai hiiltyneitä kiviä, ja tiiltä sekä tiilimäiseksi palaneita savipaloja ja kalkkilaastia, riippuen uunin tyypistä ja iästä((Majantie 2010: 24–28, 48–66; Seppänen 2012: 727–751)). Lämmitystulisijat ovat olleet harvinaisempia, mutta esimerkiksi kaakeliuuneista ja hypokausteista on voinut jäädä maastoon kaakelinpaloja tai osia, joiden perusteella voidaan tehdä tulkintoja tulisijan tyypistä ja iästä((Majantie 2010: 24–28, 48–66; Seppänen 2012: 727–751)). Savikupoli-uunista ei todennäköisesti jää maanpinnalle näkyviä jäänteitä, vain maantasainen liesimäinen kiveys, jota saattaa kiertää savireunus, jonka perusteella savikupoliuunin voi tunnistaa. Kiveyksen päällä ja ympärillä voi olla palaneen saven paloja, jotka ovat peräisin uunin savetusta kuvusta.((Vuorinen 2009: 80–81, 85–86, 135–138, 178–184; Viitanen 1995: 34, 36, 69–72, 128, 130; Mikkanen 2015: 37–39; Lavi 2005; Nosov 1992: 33–39, 44–45)) 

===== Historia ja käyttö =====

**Savikupoliuuni**
Savikupoliuuneja on käytetty tulisijoina viimeistään myöhäiseltä rautakaudelta lähtien. Suomessa kaivetut savikupoliuunit ovat olleet hirsirakennuksissa, jotka on tulkittu asuinrakennuksiksi, mutta Baltiassa ja Luoteis-Venäjällä uuneja on rakennettu myös ulkorakennuksiin ja ulkouuneiksi. Savikupoliuunit rakennettiin tekemällä uunin tulipesän pohjaksi matala kiveys halkaisijaltaan 10–20 senttimetrin kokoisista kivistä. Kiveyksen yli taivutettiin puukehikko, joka tehtiin ohuista, taipuisista puista, esimerkiksi pajusta tai lepästä. Kiinnitetty kehikko savettiin. Savikupoliuunit ovat olleet muodoltaan suorakulmaisia, pyöreitä tai ovaalinmallisia ja niiden koko on ollut noin 1 x 1,2–1,3 x 2,4 metriä. Uunien alla on voinut olla puukouru, joka on toiminut uunin ilmakanavana. Uuniin on voinut kuulua myös nurkkapatsaat. Uunia on voitu käyttää ruoanlaittouunina, mutta myös keramiikan tai saviesineiden polttamiseen.((Vuorinen 2009: 80–81, 85–86, 135–138, 178–184. Viitanen 1995: 34, 36, 69–72, 128, 130; Mikkanen 2015: 37–39, Lavi 2005; Nosov 1992: 33–39, 44–45)) 

**Umpilakinen uuni**
Muuraustaito levisi Suomeen keskiajan alun aikana ja muuratut uunit alkoivat yleistyä kotitalouksissa. Laeltaan umpinainen uuni varaa lämpöä uunin tulipesään ja se on mahdollistanut leipomisen ja ruoan hauduttamisen uunissa. Suomessa umpilakisista uuneista on ollut käytössä erilaisia variaatioita eri puolella Suomea. Itä-Suomessa uunityyppi on kuulunut asuinrakennuksiin, mutta Hämeessä, Satakunnassa, Keski-Pohjanmaalla ja Peräpohjolassa sitä on voitu käyttää asuinrakennuksissa, leipomiseen tarkoitetussa ulkokeittiössä eli pakarissa tai ulkouunina.((Vuorela 1975: 316–320, Korkeakoski-Väisänen 2000; Seppänen 2012: 722–723))

Länsi- ja Etelä-Suomessa on tutkittu useita umpilakisia kiviuuneja viime vuosikymmeninä. Kaivetuissa uuneissa on yleensä massiivinen, suurista, jopa halkaisijaltaan metrin kokoisista kivistä tehty kiviperustus, joka on muurattu savilaastilla paikoilleen. Uunin edustalla on voinut olla liesikiveys. Yleensä perustuksen päältä löytyy uunin ylemmät osat, jotka ovat romahtaneet paikoilleen. Romahduskerroksista löytyy yleensä savea, pyöreitä luonnonkiviä ja lohkottuja kiviä sekä savilaastia ja tiilimäiseksi palanutta savea, joiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä uunin rakenteesta. Turun kaupungissa tulisijoja on muurattu myös tiilistä 1300-luvulta lähtien, muurauslaastina on voitu käyttää kalkkilaastia. Keskiajan aikana tiilien ja laastin käyttö on levinnyt myös muualle Suomeen.((Väisänen 2016: 57–80, 101–109, 125–130; Salonen & Haggrén 2016: 97–103; Knuutinen 2016: 116–118; Mikkanen 2015: 39–48; Seppänen 2012: 713–727; Ratilainen 2010: 31–36; Korkeakoski-Väisänen 2000))

Savukanavat ovat yleistyneet asuinrakennuksissa Turussa 1400–1500-luvulla. Ensimmäinen savukanavallinen uuni on ollut takkauuni, joka oli savukanavallisen takan ja leivinuunin yhdistelmä. Uuneissa on ollut savupiippu, joka on johtanut savun ainakin ullakolle saakka. Takassa on voitu tehdä ruokaa padassa keittämällä ja leivinuuni on toiminut leivontauunina. Takkauunista on syntynyt Suomeen erilaisia alueellisia muotoja.((Seppänen 2012: 179–181, 724; Vuorela 1975: 320))

**Lämmitysuunit**
Keskiajalla Suomessa on savuttomina lämmitysjärjestelminä ollut käytössä savuhormillinen takka, hypokausti ja kaakeliuuni. Keskiajalla hypokaustilämmitys oli rakennettu niin, että varsinainen uuni on rakennettu esimerkiksi rakennuksen kellarikerrokseen ja lämpö on vapautunut lämmitettävään huoneeseen lattiassa olevien reikien kautta. Myöhemmin lämmin ilma on kulkenut rakennuksen sisäisissä ja huoneen alisissa lämmityskanavissa. Hypokausteja on käytetty keskiajalla [[wiki:luostari|luosterissa]], [[wiki:keskiaikainen-linna|linnoissa]] ja [[wiki:kaupunkirakennus|kaupunkitaloissa]]. Suomessa keskiajalla hypokausteja on käytetty ainakin Turun, Hämeen Raaseporin ja Olavinlinnassa sekä Kuusiston piispanlinnassa.((Majantie 2010: 49; Seppänen 2012: 727–728))

Varhaisimmat kaakeliuunit ovat todennäköisesti olleet käytössä Turussa 1400-luvun alussa. Kaakeli-uunin käyttöönotto liittyy useampihuoneisten asuntojen käyttöönottoon ja ne voidaan yhdistää ensimmäisten kivitalojen rakentamiseen Turun kaupungissa ja [[wiki:keskiaikainen-linna|linnojen]] ja [[wiki:kartano|kartanoiden]] modernisointiin. Aluksi kaakeliuunin lämmitysteho on perustunut syvien kaakeleiden lämpöä varaavaan ominaisuuteen. Savuttomaksi kaakeliuuni on saatu lämmittämällä kaakeliuunia toisen tulisijan kautta, joka on sijainnut naapurihuoneessa, tai siirtämällä toisessa tulisijassa palaneiden puiden hiillos kaakeliuunin tulipesään ((Majantie 2010: 13–14, 21–22, 36, 50, 285–286, 289; Seppänen 2012: 951; Väisänen 2016: 125–127)) 


===== Ajoitus =====

Rautakausi – nykyaika

===== Levintä =====
Koko Suomi


===== Suojelustatus =====

Uunit liittyvät kylänpaikkoihin, torppiin, kartanoihin tms. ja suojelu määräytyy pääkohteen mukaan. Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen ikäraja) uunit ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. 
===== Lähteet =====

**Knuutinen, Tarja** 2016. A Single Room Cottage from the Late 15th and Early 16th centuries – Building 11. Julkaisussa Harjula, Janne et al. (toim.): //Mankby - A deserted medieval village on the coast of Southern Finland//. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII: 113–126.
**Korkeakoski-Väisänen, Kristiina** 2000. Röykkiöstä leukauuniksi. //SKAS// 3/2000: 2–13.
**Kykyri, Marita** 2003. Puurakentaminen Turun kaupungissa. Julkaisussa Seppänen, Liisa (toim.): //Kaupunkia pintaa syvemmältä – arkeologisia näkökulmia Turun historiaan//: 105–120. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX. TS-yhtymä ja Suomen keskiajan arkeologian seura – Sällskapet för medeltidsarkeologi i Finland, Turku.
**Majantie, Kirsi** 2010. //Muotia, mukavuutta ja mielipiteitä. Kaakeliuuni yhteiskunnallisten muutosten ilmentäjänä keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa//. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XVII. Suomen keskiajan arkeologian seura, Turku.
**Mikkanen, Tiina** 2015. //Kotien särkyneet sydämet - Asuinrakennusten tulisijat rautakauden lopun ja keskiajan aikana//. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Filosofian, kulttuurin, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologian oppiaine. 
**Nosov, E.N.** 1992. Ryurik Gorodishche and the Settlements to the North of Lake Ilmen. Julkaisussa //The Archaeology of Novgorod, Russia//. Recent Results from the Town and its Hinterland: The Society for Medieval Archaeology Monograph Series: No 13: 5–66. Lincoln.
**Ratilainen, Tanja** 2010. Tiilen käytöstä 1300-luvun Turussa. Julkaisussa Söderström, Marita (toim.): //Varhainen Turku.// Turun museokeskuksen raportteja 22: 31–54. Turun museokeskus, Turku.
**Rosendahl, Ulrika** 2008. Kylä ja sen rakentajat. Julkaisussa Björkman, Sten & Gestrin, Tryggve & Haggrén, Georg & Rosendahl, Ulrika: //Kylä - Keskiaikaa Itämeren rannalla//. Espoon kaupunginmuseon tutkimuksia 10: 90–109. Espoo.
**Salonen, Anna-Maria & Haggrén, Georg** 2016. A Manor House of the Nobility? Building 23. Julkaisussa  Janne Harjula & al. (toim.): //Mankby. A Deseted Medieval Village on the Coast of Southern Finland//. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII: 97–112. 
**Seppänen, Liisa** 2012. //Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto//. Turun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Arkeologia.
**Tevali, Riikka** 2010. Uunit lämmönlähteinä ja valon tuojina. Julkaisussa Koivisto, Andreas & Koivisto, Riina & Hako, Jukka (toim.): //Gubbacka. Keskiajan arkea Vantaalla.// Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 32: 66–85. Kellastupa, Helsinki.
**Uino, Pirjo** 1986. An Iron Age Community at Ketohaka In Salo And Other Remains Of Metal Period Buildings In Finland. //Iron Age Studies in Salo// 1–2. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 89:1. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
**Vuorela, Toivo** 1975. //Suomalainen kansankulttuuri.// WSOY, Porvoo.
**Vuorinen, Juha-Matti** 2009. //Rakennukset ja rakentajat Raision Ihalassa rautakauden lopulla ja varhaisella keskiajalla//. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis, sarja C, osa 281. Skripta Lingua Fennica Edita. Turun Yliopisto, Turku.
**Väisänen, Riikka** 2016. //Kolme kylää. Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014//. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 33.


===== Muu kirjallisuus =====



===== Viitteet =====
~~DISCUSSION~~
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
