Vasarapajojen lattiakerroksissa on yleensä paljon hiiltä ja kuonaa. Vasarapajakuona on ruskea tai mustaa (vrt. masuunikuona, joka on tyypillisesti sinisen, vihreän tai harmaan kirjavaa)). Hiilihuoneen ja hiilivaraston paikat erottuvat yleensä paksun hiilikerroksen ansiosta.

Vasarapajassa sijaitsivat takkiraudan jatkojalostamiseen tarvittavat vasarat, jotka toimivat vesivoimalla ja 1800-luvulta alkaen myös höyryvoimalla. Masuunissa tuotettu takkirauta ei ollut taottavissa ennen kuin sen hiilipitoisuutta ja epäpuhtauksia oli poistettu mellotuksen avulla. Mellotuksessa takkirauta sulatettiin kankivasarapajassa sijainneessa ahjossa uudelleen ja taottiin kankivasaran avulla käyttökelpoiseksi ainesraudaksi. Kankivasarapajassa oli yksi tai kaksi suurta ahjoa ja raskasta vesivasaraa. Ahjossa oli avosuinen tulipesä, joka mahdollisti suurten rautakimpaleiden käsittelyn. Suuret ahjot ja vesivasaroiden alasimet vaativat raskaita ja tukevia perustuksia. Sekä vesivasarat että ahjojen palkeet toimivat vesirattaiden avulla. Mellotustavasta riippuen kankivasarapajat jakautuivat eri ryhmiin. Vanhimmat kankivasarapajat olivat ns. saksalaispajoja. Niiden rinnalla kokeiltiin 1700-luvulla vallonitaontaa. Uutta tekniikkaa edustivat 1850-luvulla käyttöön otetut lancashire- ja franche-comte-menetelmät.¹⁾ Vasarapajojen rakenteista löytyy erinomaisia kuvauksia Sven Rinmanin 1700-luvun lopussa julkaisemissa mallipiirroksissa²⁾.

Kankivasarapajat olivat kookkaita hirsirakennuksia, mutta suurilla ruukeilla seinien alaosat saattoivat 1700-luvulta alkaen olla kivestä. Kokonaan muuratut pajarakennukset yleistyivät 1800-luvun loppua kohden. Vasarapajan pituus oli usein yli 20 metriä ja leveys yli 10 metriä. Maastossa rakennuksen perustus saattaa olla tuntuvasti tätä leveämpi, jos siihen liittyy kivettyjä vesirännejä.³⁾ Inkoon Fagervikissa on yhä saksalaispaja ahjoineen, erityisen hyvin säilynyt raunio puolestaan Salon Perniön Kuustossa.

Ruukkien manufaktuuripajat muistuttivat kankivasarapajoja, mutta niiden kaikki rakenneosat olivat pienempiä. Kankivasara painoi noin 300–400 kiloa ja nippuvasara noin 100 kiloa, mutta naulavasara saattoi painaa vähemmän kuin viisi kiloa. Nippuvasarapajassa taottiin erilaisia työkaluja ja muita takeita, naulavasarapajassa erityisesti nauloja.⁴⁾

Teollista aikaa edeltävien harkkohyttien jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu, sivu 60.

Hukkinen, Lars J. 1997 (translitteration och kommentar). Rinman, Carl: Kort underrättelse om sättet att smälta sjö-och myrmalmer uti blästerugnar-Lyhykäinen neuvo järwen-ja suon-malmien sulattamisesta puhallus uuneisa. Stockholm 1794.
Laine, Eevert 1952. Suomen vuoritoimi 1809–1884 , III, Harkkohytit, kaivokset ja konepajat. Historiallisia tutkimuksia XXXI, 3. Helsinki.
Rudenschöld, Ulrik 1738–1741. Berättelse om ekonomiska o .a. förhållanden i Finland 1738–1741. Todistuskappaleita Suomen historiaan VI. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1899.

Forsberg, Juha & Kankkunen, Ari 1996. Järvimalmiruukista kartonkitehtaaksi. Juantehtaan historia 1746–1996. Hämeenlinna.
Haggrén, Georg & Heinonen, Tuuli & Terävä, Elina 2007. Keskiaikaisten muinaisjäännösten inventointi Läntisellä Uudellamaalla (Inkoo, Karjaa, Kirkkonummi, Pohja, Siuntio, Tammisaari) 2007. Tutkimusraportti, Ekenäs museum/Tammisaaren museo.
Korteniemi, Markku 1990. Hiilimiilujaja potaskanvalmistuspaikkoja Tornionlaakson yläosasta. Faravid 14, 90: 55–90. Rovaniemi.
Laine, Eevert 1948. Suomen vuoritoimi 1809–1884, II, Ruukit. Historiallisia tutkimuksia XXX, 2. Helsinki.