Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.
{{tag>wiki:luokka:teollisuus wiki:luokka:metsäteollisuus}}


====== Vesisaha ======
{{:wiki:vesisaha_enonkoski.jpg?450|}}

===== Määritelmä =====
Vesivoimalla toimiva saha


===== Kuvaus =====

Arkeologisesti vesisahojen jäännökset tunnetaan huonosti eikä niitä ole paljon inventoitu. Vain kaksi teollista vesisaharakennusta on säilynyt, toinen Noormarkussa ja toinen Ruotsinpyhtään Strömforsissa.((Kantonen 1996: 21-22, 35-36.))  

Paria tuulivoimalla käynyttä sahaa lukuun ottamatta kaikki vuotta 1860 vanhemmat sahat sijaitsivat koskien äärellä. Luonto on vallannut monien isojenkin sahayhteisöjen paikan. Sahan lähellä saattaa tuotantolaitosten ohella olla muiden rakennusten, mm. työväen asuinrakennusten jäännöksiä. Vesisahojen puiset rakennukset ja voimansiirtolaitteet ovat lahonneet ja isot sahanterät on otettu talteen, joten vesisahoista ei ole jäänyt paljon jäljelle rakenteita. Ne koostuvat lähinnä kevyiden rakennusten perustuksista ja koskessa olevien rännien ja pengerrysten jäännöksistä. Usein parhaiten ovat säilyneet patorakenteet, jotka saattavat olla yhä käytössä olevien siltojen perustana. 

Vanhojen sahan paikkojen etsiminen ja tunnistaminen vaatii huolellista inventointia. Käytännössä vesisahan ja myllyn rakenteet saattavat olla vaikeita erottaa toisistaan. Tunnettujen sahojen jäännösten löytäminen voi osoittautua vaikeaksi. Tästä on esimerkkinä Ilmajoen Rengonkylän vesisaha, joka toimi noin kymmenen vuoden ajan vuodesta 1867 alkaen. Toisinaan rauniot erottuvat maastossa selvästi kuten Heinäveden Palokassa 1770-luvulta vuoteen 1921 toimineen vesisahan alueella. 
 

===== Historia ja käyttö =====
Varhaiset sahat toimivat vesivoimalla. Vesisahan toiminta riippui veden määrästä ja osa sahoista toimi vain kevään ja syksyn korkean veden aikaan. Myllyjen tapaan niissä oli vesiratas, josta voima johdettiin sahanteriin. Aina 1800-luvun alkupuolelle asti sahoja kutsuttiin tämän vuoksi sahamyllyiksi. Varhaisin tieto vesisahasta Suomessa on vuodelta 1533, jolloin käskynhaltija Erik Fleming hankki sahan paikan Halikosta. Flemingillä oli jo tätä ennen Halikon Kuttilassa toinenkin saha, joka ilmeisesti oli alkujaan Naantalin luostarille kuulunut laitos.((Ahvenainen 1984: 11-12.))

Kuningas Kustaa Vaasa perusti 1550-luvulla Suomeen lukuisia kuninkaankartanoita. Niiden kuten myös vanhojen kruununlinnojen yhteyteen rakennettiin 1550-luvulta alkaen monesti yksi tai useampia vesisahoja. Tällaisia sahoja on ollut mm. Helsingin Vanhankaupungin koskessa sekä Perniön Latokartanon koskessa. Myös monien aateliskartanoiden yhteyteen rakennettiin 1500-luvun lopulta alkaen vesisahoja. Kruunun ja aatelisten esimerkkiä seuraten eri puolilla Suomea 1600-luvulla monet talonpojat rakennuttivat sahoja. Vuosisadan lopussa Suomessa oli noin 200 vesisahaa. Ne sijoittuivat pääasiassa rannikkoseuduille.((Ahvenainen 1984: 11-47.))

Sahojen perustaminen vaati viranomaisten lupaa, jota edelsi paikan päällä tehtyjä katselmuksia. Katselmusasiakirjoja on säilynyt paljon 1700-luvulta lähtien. Uudella sahalla tuli olla käytössään riittävät metsävarat eikä saha saanut tuottaa haittaa ympäristön asukkaille, kaupunkien polttopuunhankinnalle tai vuoriteollisuudelle.

Varhaisimmissa vesisahoissa oli yksi raami ja siinä vain yksi terä, joka liikkui pystysuunnassa vesirattaan tahtiin ylös ja alas. Sahaaminen oli hidasta ja paksusta terästä johtuen puun hävikki sahanpuruina oli suuri. Hollantilaiset kehittivät 1600-luvulle mennessä uuden tyyppisen sahan, jossa yhden sijaan oli yhtä aikaa useita, yleensä kahdeksasta kymmeneen sahaavaa terää. Ne olivat myös aiempaa ohuempia. Näiden ns. hienoteräisten hollantilaissahojen myötä sahateollisuuden tuotantokapasiteetti moninkertaistui.((Kuisma 1983.)) Ensimmäiset hienoteräiset sahat rakennettiin Inkoon Fagervikin ruukille ja Perniön Latokartanonkoskeen 1660–1670-luvuilla.((Haggrén 1997.))

Ensimmäiset hienoteräiset sahat olivat olleet ruukin- tai kartanonsahoja, mutta vuonna 1709 Nurmijärven Raalaan perustettu laitos oli suunniteltu sahatavaranvientiä silmällä pitäen. Kesti aina 1720-luvulle ennen kuin hienoteräiset sahat yleistyivät Suomessa. Niitä rakennettiin 1700-luvun kuluessa kymmenittäin erityisesti rannikon tuntumaan, mutta sittemmin myös sisämaahan. Vesivoimalla käyvien sahojen ohella Suomeen rakennettiin 1700-luvulla muutama tuulivoimaa hyödyntänyt hienoteräinen saha, yksi Viaporiin, yksi Sipoon Fageröhön ja yksi Porin edustalle Luusouriin. Hienoteräiset sahat vaativat kalliita investointeja, minkä vuoksi talonpojat tyytyivät vielä pitkään vanhanaikaisiin yksiteräsiin sahoihin. Ruotsin ajan loppuun mennessä Suomeen oli rakennettu noin 150 vientisahaa, joista muutama sijaitsi nykyisen itärajan takana. Vientisahat keskittyivät rannikoille ja Itä-Suomen järvialueelle, josta puutavara vietiin Pietarin markkinoille.((Ahvenainen 1984: 53-156; Kuisma 1983.))

Ensimmäiset höyrysahat valmistuivat Suomeen vuosina 1860-1861. Höyrysahojen varsinainen läpimurto ajoittui vuosiin 1870–1885. Vanhat vesisahat menettivät vähitellen kilpailukykynsä ja ne jäivät lähinnä kotitarvekäyttöön. 


===== Ajoitus =====
1500-luvulta 1900-luvulle.


===== Levintä =====
Vesistöjen varsilla etenkin Länsi- ja Etelä-Suomessa sekä Saimaan vesistöalueella.

===== Suojelustatus =====

Vanhojen vesisahojen jäännökset sekä niihin liittyvät pato- ja uomarakenteet ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. [[http://www.nba.fi/fi/File/685/rho-historiallisen-ajan-kii.pdf|Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu]], sivu 56. 

===== Lähteet =====
**Ahvenainen, Jorma** 1984. //Suomen sahateollisuuden historia//. WSOY. Porvoo.
**Haggrén, Georg** 1997. Hienoteräiset hollantilaissahat ja niiden tutkimus Suomessa. //Tekniikan Waiheita//  1/1997: 5–11.
**Kantonen, Timo** 1996. //Satakunta sahaa Suomessa//. Museovirasto. Helsinki 1996.
**Kuisma, Markku** 1983. //Kauppasahojen perustaminen Suomessa 1700-luvulla//. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 129. Helsinki.



===== Muu kirjallisuus =====
**Kuisma, Markku ** 1993. //Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920//. SHS. Helsinki. 
**Meinander, Nils** 1945. //En krönika on vattensågen//. Söderströms. Helsingfors.


===== Viitteet =====
~~DISCUSSION~~
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
