Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.

{{tag> wiki:luokka:teollisuus wiki:luokka:kemianteollisuus}}

====== Salpietarikeittimö ======
{{:wiki:img_1133.jpg?450|}}
===== Määritelmä =====

paikka, jolta löytyvät jäännökset viittaavat salpietarin valmistamiseen.

===== Kuvaus =====
Salpietarinkeittimöitä ei ole järjestelmällisesti inventoitu eikä niitä tunneta hyvin. Todennäköisin jäännös on tulipesällinen uuni. Valmistukseen on tarvittu runsaasti vettä ja polttopuuta, hyvät kuljetusyhteydet ovat siis vaikuttaneet kohteiden sijaintiin. Joissakin kenttätutkimuksissa on todettu, että pellossa oleva keittimön paikka voi erottua ympäristöään tummempana ja multavampana alueena. Mullan seassa on usein talousjätelöytöjä, jotka eivät välttämättä kerro keittimöstä vaan paikalle tuodun mullan alkuperästä. 

Tehtaassa tuli 1500-luvun lopulla laadittujen ohjeiden mukaan olla salpietarinkeittäjän asumusten ohella tuhkahuone (askstugu), jossa salpietari uutettiin mullasta, keittimörakennus, kuivaushuone, multalato ja tuhkavarastona käytetty aitta.((Haggrén 1997; Niukkanen 2009: 66))
{{ :wiki:löparö2.jpg?300|}}
Sipoon Löparön salpietarikeittimön (v. 1599–1643) alueella havaittiin vuonna 2007 tehdyssä inventoinnissa rakennuksen pohjia, tieterasseja, kivettyjä ojia, kiviaitoja, kuoppia ja kumpareita. Varsinaisesta salpietarikeittimöstä on jäljellä pystysuoran kallioseinän juurella vierekkäin kolme maavallien ympäröimää kuoppaa. Keskellä olevan pohjakaavaltaan suorakulmaisen kuopan molemmilla puolilla on puoliympyrän muotoiset kuopat. Kuoppien reunoilla ja väleissä on kylmämuuratut harmaakiviseinät. Kuoppien välisissä harmaakivimuureissa on oviaukot. Kuopissa on harmaakiviuunien jäännöksiä.((Suhonen 2007.))
 
===== Historia ja käyttö =====
Salpietaria syntyy maan pintakerroksissa, kun typpipitoisten orgaanisten jätteiden mädätessä ja lahotessa muodostuva ammoniakki hapettuu. Keitettäessä nämä nitraatit kiteytyvät suolannäköiseksi aineeksi. Pohjoismaissa salpietaria muodostuu lähinnä navettojen ja tallien alla olevassa maassa, etelämpänä myös ihmisasuntojen läheisyydessä olevassa mullassa. Salpietarin muodostumista voitiin lisätä sekoittamalla mullan sekaan mätäneviä jätteitä kuten teurastus- ja keittiöjätteitä, olkia, tuhkaa ym. Tällaista virtsan, lannan ja jätteiden sekaista multaa rahvaan oli 1500–1600-luvuilla toimitettava salpietarikeittimöille.((Tommila 1937))

Salpietarin uuttaminen mullasta tapahtui suurissa puuammeissa, joiden pohjalle asetettiin kerros olkia ja sen päälle multa, johon oli sekoitettu tuhkaa ja lopuksi kiehuvan kuumaa vettä. Keitos seisoi puoli vuorokautta, jonka jälkeen uute valutettiin sammion pohjassa olleesta reiästä talteen. Multa uutettiin yleensä kaksi tai kolme kertaa. Näin saatua uutetta keitettiin suurissa, laakeissa kuparikattiloissa kunnes vesi oli haihtunut. Saatu kiteytetty, kellanruskea raakasalpietari oli vielä puhdistettava ja kiteytettävä.((Tommila 1937)).

Tuotanto oli erityisesti 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla merkittävää. Tuliaseiden yleistyminen ja sodat lisäsivät ruudin tarvetta. Salpietari oli sen raaka-aine rikin ja hiilen ohella. Rikkiä saatiin Ruotsista ja Islannista ja hiiltä oli helposti saatavilla. Eniten oli pulaa salpietarista.((Tommila 1937))

Suomi oli jo 1500-luvun lopulla jaettu salpietarintuotantoalueisiin. Pohjolan seitsenvuotisen sodan aikana vuonna 1565 Suomessa oli viisi salpietaritehdasta. Määrä oli vuosisadan lopulla jo kolminkertainen. Tuotanto oli suurimmillaan 1620- ja 1630-luvuilla, jolloin Suomessa oli noin kymmenen salpietarikeittämöä mm. Perniön Näsen kuninkaankartanolla, Sipoon Löparössä ja Sääksmäen Voipaalassa. Paikannimistössä on säilynyt muistoja salpietarin keittämöistä ja etenkin niiden multaladoista ja muista multavarastoista (mm. Ulvilan Multala, Perniön Muntolannokka).((Haggrén 1997.))

Raaka-aineiden sijaan talonpojat alkoivat vuonna 1634 maksaa salpietariveroa, minkä seurauksena keittimöiden tuotanto laski ja useimmat lakkautettiin viimeistään 1640-luvulla. Poikkeuksena oli Vaasan lähellä sijainnut Mustasaaren Voitby, joka kuului Gabriel Oxenstiernan suurläänitykseen. Oxenstierna laajensi tuotantoa 1650-luvun lopulla ruutitehtaaksi. Tehdas jatkoi toimintaansa noin vuoteen 1675. 

Kiinteiden tehtaiden sijaan kruunun salpietarinkeittäjät alkoivat kiertää ympäri valtakuntaa. Tämä käytäntö jatkui Ruotsin ajan loppuun, jolloin salpietarin tuotannosta alkoi tulla talonpojille merkittävä sivuelinkeino etenkin Etelä-Pohjanmaalla.((Jokipii 1956: 342–346; Tommila 1937)).


===== Ajoitus =====
Kruunun salpietarikeittimöt ajoittuvat 1500-luvun lopulle ja 1600-luvulle. Talonpojat saivat oikeuden omatoimiseen keittämiseen 1760-luvulla.

===== Levintä =====
Etelä- ja Länsi-Suomi, etenkin Etelä-Pohjanmaa

===== Suojelustatus =====
Teollista aikaa eli 1860-lukua edeltävien salpietaritehtaiden jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks.[[http://www.nba.fi/fi/File/685/rho-historiallisen-ajan-kii.pdf|Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu]], sivu 60.
===== Lähteet =====
**Haggrén, Georg** 1997. Perniön Näsen salpietarinkeittimö (1592–1640). Julkaisussa Niukkanen, Marianna (toim.): //Perniö – Kuninkaan ja kartanoiden pitäjä//: 163–172. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja XV. Helsinki.
**Jokipii, Mauno** 1956. //Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat// I. Historiallisia tutkimuksia XLVIII:1. Helsinki. 
**Niukkanen, Marianna** 2009. //Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu.// Museoviraston rakennushistorian osaston ohjeita ja oppaita 3.
**Suhonen, V.-P.** 2007. Sipoon historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi 2007. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
**Tommila, Eero** 1937. //Entisaikojen salpietarinvalmistuksesta Suomessa//. Eripainos Suomen kemistilehdestä 1937. Helsinki.
===== Muu kirjallisuus =====

===== Viitteet =====
~~DISCUSSION~~
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
