Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.

{{tag> wiki:luokka:teollisuus wiki:luokka:kemianteollisuus}}

====== Salpietaritehdas ======

===== Määritelmä =====

Salpietarin valmistuspaikka.

===== Kuvaus =====
Salpietarinkeittimöiden paikkoja ei ole systemaattisesti inventoitu. Tulipesälliset uunit ovat todennäköisimmät jäännökset keittimön paikalla. Valmistukseen on tarvittu runsaasti vettä ja polttopuuta, joten kuljetusyhteyksien on täytynyt olla hyvät. Joidenkin kenttätutkimusten pohjalta on todettu, että pellossa oleva keittimön paikka voi erottua ympäristöään tummempana ja multavampana alueena. Mullan seassa on usein talousjätelöytöjä, jotka eivät kuitenkaan välttämättä kerro itse keittimöstä vaan paikalle tuodun mullan alkuperästä. Talonpojat saivat oikeuden omatoimiseen keittämiseen 1760-luvulla, mistä eteenpäin valmistus keskittyi Etelä-Pohjanmaalle. Keittimön rakennuksiin kuuluivat varsinaisen keittimörakennuksen lisäksi tuhkahuone, kuivaushuone, multalato ja aitta.((Niukkanen 2009: 66))
{{ :wiki:löparö2.jpg?300|}}
Sipoon Löparön salpietarikeittimön (1599-1643) alueella on inventoinnissa havaittu rakennuksen pohjia, tieterasseja, kivettyjä ojia, kiviaitoja, kuoppia ja kumpareita. Varsinaisesta salpietarikeittimöstä oli jäljellä pystysuoran kallioseinän juurella vierekkäin kolme maavallien ympäröimää kuoppaa. Keskellä olevan pohjakaavaltaan suorakulmaisen kuopan molemmilla puolilla on puoliympyrän muotoiset kuopat. Kuoppien reunoilla ja välissä on kylmämuuratut harmaakiviseinät. Kuoppien välisissä harmaakivimuureissa on oviaukot. Kuopissa on harmaakiviuunien jäännöksiä.((Suhonen 2007.))
 
 

===== Historia ja käyttö =====
Esiteollisella ajalla kemianteollisuutta Suomessa edustaa ehkä parhaiten salpietarintuotanto, joka erityisesti 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla oli ajoittain hyvinkin merkittävää. Uuden ajan alussa tuliaseiden yleistyessä ja erityisesti aikoina, jolloin valtakunta oli sodassa, kasvoi ruudin tarve. Ruudin raaka-aineita olivat rikki, hiili ja salpietari. Rikkiä saatiin keskiruotsalaisesta Dyltan kaivoksesta tai tuotiin Islannista ja hiiltä oli helposti saatavilla. Eniten oli pulaa salpietarista, jolla tarkoitettiin typpihapon suoloja eli nitraatteja, erityisesti kaliumnitraattia. 

Salpietaria syntyy maan pintakerroksissa, kun typpipitoisten orgaanisten jätteiden mädätessä ja lahotessa muodostuva ammoniakki hapettuu. Keitettäessä nämä nitraatit kiteytyvät suolannäköiseksi aineeksi. Pohjoismaissa salpietaria muodostuu lähinnä navettojen ja tallien alla olevassa maassa, etelämpänä myös ihmisasuntojen läheisyydessä olevassa mullassa. Salpietarin muodostumista voitiin lisätä sekoittamalla mullan sekaan mätäneviä jätteitä kuten teurastus- ja keittiöjätteitä, olkia, tuhkaa ym.  Tällaista tätä virtsan, lannan ja jätteiden sekaista multaa rahvaan oli 1500–1600-luvuilla toimitettava salpietarikeittimöille.

Pohjolan seitsenvuotisen sodan aikana vuonna 1565 Suomessa oli viisi salpietaritehdasta. Määrä kasvoi pian ja oli vuosisadan lopulla jo kolminkertainen. 1500-luvun lopulla laadittujen ohjeiden mukaan tehtaassa tuli olla salpietarinkeittäjän asumusten ohella 1. tuhkahuone (askstugu), jossa salpietari uutettiin mullasta, 2. keittimörakennus, 3. kuivaushuone, 4. multalato ja 5. tuhkavarastona käytetty aitta.((Haggrén 1997.))

Tuotantoprosessin ensimmäinen vaihe oli salpietarin uuttaminen mullasta. Tämä tapahtui suurissa puuammeissa, joiden pohjalle asetettiin kerros olkia ja sen päälle salpietaripitoinen multa, johon oli sekoitettu tuhkaa ja lopuksi kiehuvan kuumaa vettä. Keitos sai seisoa noin puoli vuorokautta, jonka jälkeen uute valutettiin sammion pohjassa olleesta reiästä talteen. Multa uutettiin yleensä kaksi tai kolme kertaa. Näin saatua uutetta keitettiin suurissa, laakeissa kuparikattiloissa kunnes kaikki vesi oli haihtunut. Saatu kiteytetty, kellanruskea raakasalpietari oli vielä puhdistettava ja kiteytettävä.((Tommila 1937.))

Suomi oli jo 1500-luvun lopulla jaettu salpietarintuotantoalueisiin. Talonpojat velvoitettiin tuomaan salpietaritehtaille raaka-aineita. Tuotanto oli suurimmillaan 1620- ja 1630-luvuilla, jolloin Suomessa oli noin kymmenen salpietarikeittämöä mm. Perniön Näsen kuninkaankartanolla, Sipoon Löparössä ja Sääksmäen Voipaalassa. Paikannimistössä on säilynyt muistoja salpietarin keittämöistä ja etenkin niiden multaladoista ja muista multavarastoista (mm. Ulvilan Multala, Perniön Muntolannokka).((Haggrén 1997.))

Raaka-aineiden tuottamisen sijaan talonpojat alkoivat vuonna 1634 maksaa salpietariveroa, minkä seurauksena keittimöiden tuotanto laski ja useimmat lakkautettiin viimeistään 1640-luvulla. Poikkeuksena oli Vaasan lähellä sijainnut Mustasaaren Voitby, joka kuului Gabriel Oxenstiernan suurläänitykseen. Oxenstierna laajensi tuotantoa 1650-luvun lopulla ruutitehtaaksi. Tehdas jatkoi toimintaansa noin vuoteen 1675, jolloin Oxentiernan kreivikunta peruutettiin reduktion myötä kruunulle. Kiinteiden tehtaiden sijaan kruunun salpietarinkeittäjät alkoivat kiertää ympäri valtakuntaa. Tämä käytäntö jatkui Ruotsin ajan loppuun, jolloin salpietarin tuotannosta alkoi tulla talonpojille merkittävä sivuelinkeino etenkin Etelä-Pohjanmaalla.((Jokipii 1956: 342–346; Tommila 1937.))

===== Ajoitus =====

===== Levintä =====

===== Suojelustatus =====
[[http://www.nba.fi/fi/File/685/rho-historiallisen-ajan-kii.pdf|Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu]]. 
===== Lähteet =====
**Haggrén, Georg** 1997. Perniön Näsen salpietarinkeittimö (1592–1640). //Perniö - Kuninkaan ja kartanoiden pitäjä//. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja XV. Toim. Marianna Niukkanen. Helsinki: 163–172.
**Jokipii, Mauno** 1956. //Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat// I. Historiallisia tutkimuksia XLVIII:1. Helsinki. 
**Niukkanen, Marianna** 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. //Museoviraston rakennushistorian osaston ohjeita ja oppaita// 3, Museovirasto rakennushistorian osasto.
**Suhonen, V.-P.** 2007. Sipoon historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi 2007. Museovirasto
**Tommila, Eero** 1937. //Entisaikojen salpietarinvalmistuksesta Suomess//a. Eripainos Suomen kemistilehdestä 1937. Helsinki.
===== Muu kirjallisuus =====

===== Viitteet =====
~~DISCUSSION~~
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
