Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.
{{tag> wiki:luokka:liikenne_ja_tiedonkulku wiki:luokka:merenkulku}}

====== Merimerkki ======

{{:wiki:sysslefjärdenin-merimerkki-ark-sukellus.jpg?450|}}
===== Määritelmä =====


Merenkulun kiinteä tai kelluva ohjausmerkki

Termiä merimerkki käytetään myös sisävesien ohjausmerkeistä. 


===== Kuvaus =====

Historialliset merimerkit jaetaan kahteen pääryhmään: päivämerenkulun kiintopisteinä toimiviin valottomiin purjehdusmerkkeihin ja pimeänavigoinnin mahdollistaviin loistomerkkeihin((Nyman 2011: 72)).  Valottomia purjehdusmerkkejä ovat kummelit, kaasat, sauvamerkit, pookit ja viitat. Loistomerkkejä ovat majakat ja loistot. 

Päivämerenkulun kiintopisteinä toimivat kivestä rakennetut, valaisemattomat **kummelit**. **Kaasat** olivat erilaisia kekomaisia puurakennelmia. Niin sanotut **sauvamerkit** ovat puurakennelmia, jotka koostuvat erilaisista pysty- ja vinosuuntaisista asetelmista.((Nyman 2009: 6–8.)) **Pookit**, valottomat tunnusmajakat, rakennettiin tornimaisiksi kivestä tai puusta. Kelluvia merimerkkejä kutsutaan **viitoiksi** eli **reimareiksi**. **Majakat** ovat valaistuja, useimmiten kivestä rakennettuja huomattavia merimerkkejä ja ne ovat vanhastaan merenkulun tärkeimpiä suuntimapisteitä((Nyman 2011: 65)). Loisto on majakkaa pienempi valomerkki.

Vanhimmat niin sanotut röykkiökummelit ovat luonnonkivistä tehtyjä ja loivaseinäisiä, nuoremmat jyrkkäseinäisiä ja huolellisemmin ladottuja((Niukkanen 2009: 105)). Tyypillisesti kummeli on noin 1,5 – 2,5 metriä korkea jyrkkäseinäinen kivikumpare. Suurimmat lohko- ja kiilakivistä rakennetut tornikummelit ovat lähes 10 metriä korkeita. Usein kummelit ovat valkoisiksi kalkittuja tai maalattuja.((Nyman 2001: 106, Niukkanen 2009: 105)). Kummeleita rakennettiin myös laudasta((Karttunen 1939: 508)) tai hirsistä((Nyman 2009: 15)).

Kummeleiden ohella vanhimpia merimerkkityyppejä ovat kekomaiset kevytrakenteiset kaasat, jotka muistuttavat ulkonäöltään sytyttämätöntä riukukokkoa. Kaasat kehittyivät vartiotuliksi tarkoitetuista riukukokoista, jotka liittyivät merkinantoon. Tällöin ne rakennettiin ilmankiertoa parantavan kivialustan päälle 10–20 metriä korkean sydänpuun ympärille. Merkinantoa varten kaasa sytytettiin palamaan. Merenkulussa käyteyt riukurakenteiset kaasat merkittin merikortteihin((Niukkanen 2009: 105)).  

Sauvamerkit koostuvat erilaisista pysty- ja vinosuuntaisista puurakenteista. Sauvamerkki voi muodostua yksinkertaisimmillaan parruilla pystyyn tuetusta keskuspuusta tai siinä voi olla tunnistamisen helpottamiseksi erilaisia laudoitettuja pintoja ja kuvioita esim. rombikuvio (vinoseinäinen kuutio). Pookit ovat korkeita rakennuksia, joissa on tavallisesti maalattu lautaverhoilu sekä tunnusomainen muoto ja väritys. 

Sekä kummeleihin, kaasoihin, sauvamerkkeihin ja pookeihin saatettiin lisätä erilaisia huippumerkkejä kuten lippuja, ristejä, tuuliviirejä, rombikuvioita ja tynnyreitä((Niukkanen 2009: 106; Nyman 2009:8;  Suomen saariston historiallisia merimerkkejä))

{{:wiki:merimerkki_angelniemi.jpg?200 |}}Viitat eli reimarit (myös termi väylämerkki) ovat vedessä kelluvia kareista varoittavia merkkejä ja niitä on kuvattu jo 1600- ja 1700-lukujen merikartoille((Niukkanen 2009: 105)). Viitat ilmoittavat turvallisesti kuljettavan väylän ilmansuuntien mukaan. Viitat koostuvat viittapuusta, viitan yläpäässä olevasta merimerkin laatua osoittavasta viittakorista, veden pinnan tasolla sijaitsevasta viittaa pystyssä pitävästä kohosta sekä meren pohjalle asetettavasta ankkurikivestä. Viittojen valmistamista ja materiaalien valintoja ohjasivat tarkat määräykset. Viittapuu sidottiin vitsaksella ankkurikiveen. Luotettavimman kiinnityksen mahdollisti munuaisen mallinen kivi. Sopiva paino pienen saaristoviitan kivelle oli noin 150 kiloa. Isojen avomeriviittojen kivi saattoi painaa jopa 500 kiloa. Myöhemmin vitsakset korvattiin suoraan kiveen porattavilla pulteilla tai rautarenkailla. Viitat pyrittiin viemään paikoilleen keväällä heti jäiden lähdettyä. Viitat sijoitettiin paikoilleen maihin tehtyjen merkkien, viitansijoittajien, avulla. Usein nämä merkit olivat maalattuja kiviä. Viitan paikkaa osoittivat myös oikea syvyys ja pohjan laatu, jotka selvitettiin luotaamalla. Lisäksi viittaan oli kirjoitettu sen karin tai matalan nimi, jonka luona viitan sijoituspaikka oli. Väylien jäädyttyä ehjät viittapuut ja ankkurikivet kerättiin mahdollisuuksien mukaan pois, sillä ne voitiin käyttää uudelleen seuraavana vuonna.((Fast 1996: 23; Nyman 2011: 71; Puranen 2004: 86)) 

Sisävesillä, esimerkiksi Saimaalla, väylämerkkeinä toimivat myös puihin kiinnitetyt erimalliset lautalevyt sekä maastosta selvästi erottuviin kiviin tehdyt maalatut merkinnät((Karttunen 1939: 508)). Myös suurimmilla joilla on viitoitettu väyliä. Esimerkiksi Oulujoella koskenlaskijoita opastivat myös merkkikivet, joille oli annettu nimiäkin((Entinen Oulujoki 1954:144)).

Monien merimerkkien jäännökset ovat erilaisia rauenneita kivikasoja((Niukkanen 2009: 106)) tai hirsi- tai lautakasoja.  Niitä voi löytyä sekä maalta että meren pohjalta. Esimerkiksi vuonna 2012 löytyi Inkoon Syssleffjärdenin väylän tuntumasta meren pohjalta kalliomatalan juurelta mahdollisia sauvamerkin jäännöksiä, jotka ovat voineet kuulua matalikon päällä olleeseen merimerkkiin((Kokko 2012: 48)). 

Merimerkkejä ei ole tutkittu systemaattisesti arkeologian menetelmin. Niitä on kuitenkin inventoitu erityisesti merenkulun rakennusperinnön hankkeissa. Merimerkeistä löytyy tietoja muun muassa historiallisista kartoista, merenkulun turvalaitteiden luetteloista sekä väyläoppaista.


===== Historia ja käyttö =====

Ennen keskiaikaa merillä oli liikuttu lähinnä päivisin rannikon tuntumassa luonnonmuotojen ja kauas näkyvien rakennusten, kuten kirkkojen perusteella. Keskiajalta lähtien kruunu, kirkko ja luostarit sekä laivanvarustajat, kauppiaat ja kalastajat alkoivat merkitä meriväyliä navigointia helpottavilla kivikasoilla ja puurakennelmilla.((Suomen saariston historiallisia merimerkkejä)). Näiden kiinteiden merimerkkien lisäksi väylille voitiin asettaa erilaisia viittoja ja kelluvia tynnyreitä.((Nyman 2009: 6)) Edelleen purjehdittiin myös maamerkkien, kuten saarien ja rannikon profiilien, metsiköiden tai esimerkiksi yksittäisten maastosta selkeästi erottuvien puiden opastamina. Myös meren pohjan luotausta käytettiin navigoinnin menetelmänä. 

Kummelit mainitaan jo viikinkien saagoissa ja keskiaikaisissa lähteissä. Ensimmäiset kummelit rakennettiin Utön ja Turun välille. Kustaa Vaasan määräyksestä vastaperustettuun Helsinkiin vievä väylä merkittiin kummeleilla 1550-luvulla.((Nyman 2009: 7)) Keskusjohtoisen luotsi- ja majakkalaitoksen aikana meriväylien varsille rakennettiin satoja kivikummeleita((Nyman 2001: 106)). Suomen rannikoilla on säilynyt useita lähinnä 1800-luvun toiselle puoliskolle ajoittuvia kummeleita.((Nyman 2001: 106;  Niukkanen 2009: 105)) Vuoden 1920 merimerkkiluettelon mukaan kummeleita oli Suomessa lähes 500((Niukkanen 2009: 105)). Kummelien rakentaminen loppui 1900-luvun alussa, kun loistojen määrä lisääntyi((Nyman 2001: 106)). Kummeleita löytyy myös sisävesiltä. 

Kaasoja rakennettiin Perämeren rannikolla. Sytyttämättömät kaasat toimivat merenkulkua helpottavina maamerkkeinä. Navigoinnin ohjeistamista varten kaasat merkittiin merikarttoihin, ja kirjallisissa purjehdusoppaissa kuvattiin kuinka kaasoja tuli lähestyä ja miten ne ohitettiin turvallisesti.((Nyman 2009: 8)). Nykyään kaasat ovat hävinneet. Tiedetään, että viestitulina käytettyjä sytytettyjä kaasoja poltettiin vielä 1700-luvun lopussa, mahdollisesti jopa 1800-luvulla.((Niukkanen 2009: 105)). 

Vuoden 1891 merimerkkiluettelossa listattiin yli 50 navigointia helpottavaa sauvarakenteista merimerkkiä. Myöhemmin sauvamerkkien tilalle alettiin rakentaa linjatauluja. Nykyään Suomessa on säilynyt vain yksi sauvamerkki, Korsnäsin Svetgrund.((Nyman 2009: 8)). 

{{:wiki:pooki_ulkokrunni.jpg?300 |}}Ensimmäiset pookit pystytettiin 1600-luvun puolivälissä kaupunkiporvarien aloitteesta. Pookit osoittivat väylän alkua ja luotsiaseman paikkaa. Niiden rakentaminen liittyi kauppamerenkulun lisääntymiseen ja ne olivat purjelaivakauden tärkein merimerkkiryhmä. Vuonna 1756 valmistunut Lyökin kivipooki Uudenkaupungin edustalla on Suomen vanhin säilynyt pooki. Enimmillään Suomen vesillä oli noin neljäkymmentä pookia. Ne syrjäytyivät merimerkkityyppeinä 1800-luvun loppupuolella valomajakoiden yleistyessä.((Nyman 2001: 106–107)) 

Suomen ensimmäinen valolla varustettu majakkatorni rakennettiin Utön saarelle vuonna 1753. Seuraava majakka valmistui vuonna 1800 Porkkalanniemen edustalle Rönnskäriin. Majakat rakennettiin 1870-luvulle saakka lähinnä tiilestä, myöhemmin teräselementeistä. Vuonna 1960 Suomessa oli yli 20 merimajakkaa.((Nyman 2009: 11)). Sisävesille ei ole rakennettu varsinaisia majakoita. 

Loistoja ovat saaristoväylien pimeänavigoinnin mahdollistavat johtoloistot ja kalastajia palvelevat kalastusloistot. Ensimmäiset loistot sijoitettiin suoraan kallioille tai matalille perustuksille. Myöhemmin loistoja rakennettiin betoni- ja rautaristikkojalustoille. Suomen vanhin kalastusloisto Kokkolan Poronluodonkarilla on perimätiedon mukaan valmistunut 1700-luvulla.((Nyman 2009: 10–11)) Erilaiset loistot muuttivat merenkulun liikennöinti-mahdollisuudet ympärivuorokautisiksi((Nyman 2011: 72–73)). 

Meri- ja sisävesien merimerkit muodostavat yhdessä eri-ikäisten satamapaikkojen, laivareittien ja luotsiasemien kanssa merkittävän liikennehistoriallisen kokonaisuuden ja kulttuurimaiseman.((Nyman 2001: 106)) Erityisesti majakat ja luotsiasemat muodostavat laajempia kokonaisuuksia, joihin kuuluu usein muun muassa asuin-, varasto- ja huoltorakennuksia, erilaisia laitureita, muita työ- ja arkielämän edellyttämiä rakennuksia ja rakennelmia, keittiöpuutarhoja ja pieniä viljelyksiä. 

===== Ajoitus =====

Keskiajalta 1900-luvun alkuun. 

===== Levintä =====

Meret, järvet ja isommat joet. 

===== Suojelustatus =====

Merimerkkien jäännökset voidaan luokitella kiinteiksi muinaisjäännöksiksi, jos jäännöksen ikä ja alkuperäinen tarkoitus voidaan osoittaa merimerkiksi merikartan tms. lähteen perusteella. Vanhat kummelit, pookit ja vanhimpien majakoiden jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. [[http://www.nba.fi/fi/File/685/rho-historiallisen-ajan-kii.pdf|Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu,]] sivu 106. 

===== Lähteet =====

**Entinen Oulujoki. Historiikkia ja mustitietoa**. 1954. 
**Fast, Maija** 1996. //Hylkysaari - Luotsisaarï Helsingin keskustassa //. Nautica Fennica 1996. Suomen merimuseo. 
**Karttunen, K. I.** 1939. Saimaan vesistön väylämittauksista, kartoituksesta ja merimerkkien paikoilleen panosta 1850-1870-luvuilla. Suomen Historiallinen Seura XLV. 
**Kokko, Rami** 2012. //Inkoo. Inkoon sisäsaariston arkeologinen vedenalaisinventointi 16.4.–14.10.2012//. Museoviraston arkisto. 
**Niukkanen, Marianna** 2009. //Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu//. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3. 
**Nyman, Harri** 2001. //Loistoin merkitty meri//. 
**Nyman, Harri** 2009. //Meriväylien rakennusperintö//. 
**Nyman, Harri** 2011. //Uloimmalla rannalla. Luotsi- ja majakkamiesperheet asemayhdyskunnissaan//. Kansatieteellinen arkisto 54. 
**Puranen, Clara Henriksdotter** 2004. //Högsåra//.
**Suomen saariston historiallisia merimerkkejä**. Suomen Majakkaseura. www.majakkaseura.fi/document.php?DOC_ID=199

===== Muu kirjallisuus =====

**Laurell, Seppo** 2009. //Valo merellä: Suomen majakat 1753–1906//. 
===== Viitteet =====
~~DISCUSSION~~
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
