Tämä on vanha versio dokumentista!
Sisällysluettelo
Fossiloitunut pelto
Määritelmä
Pelto on hyötykasvien viljelyä varten raivattu ja muokattu laajahko maa-alue.
Fossiloitunut pelto = hylätyn pellon jäännökset, peltoraunio.
Fossiloitunut peltokerros = muinaispelto.
Kuvaus
Kun pelto on hylätty, se on jäänyt laitumeksi tai metsittynyt ajan kuluessa kokonaan. Fossiloituneisiin peltoihin liittyviä jäännöksiä ovat raivauksen ja käytön myötä syntyneet viljelyröykkiöt, peltoterassit, ojat ja kiviaidat. Peltoihin saattaa liittyä myös latojen ja riihien pohjia, joista jälkimmäiset voidaan tunnistaa kiukaan rauniosta. Vanhalla pellolla saattaa myös olla maan sisään tehtyjä kivilatomuksia, jotka ovat toimineet vettä pois johtavina ”salaojina”. Niitä on tehty tiettävästi ainakin 1600–1700-luvuilta lähtien.1)
Fossiloituneiden peltojen osalta on otettava huomioon mahdollisuus, että ne indikoivat autioitunutta asutusta. Esimerkiksi Ruotsissa fossiloituneet pellot liittyvät usein autiopyöleihin2). Tarkemmissa arkeologisissa tutkimuksissa saattaa selvitä, että joku viljelyröykkiöistä on todellisuudessa yksinkertaisen pirtin tai tuvan kiuas.
Muinaispelloiksi kutsutaan rautakautisia ja keskiaikaisia ”fossiloituneita” muokkauskerroksia, jotka ovat arkeologisissa kaivauksissa erotettavissa omana kerroksenaan esimerkiksi kaupunkialueella, autioituneella kylänpaikalla tai nykyisen pellon muokkauskerrosten alla. Yleensä vanha viljelykerros on kuitenkin sekoittunut modernissa pellonmuokkauksessa.
Muinaispellon voi tunnistaa ristiin menevistä, perusmaan pinnassa erottuvista kyntöjäljistä. Muinaispeltokerroksesta voi löytyä arkeologista esineistöä. Maanäytteistä voidaan tunnistaa viljelykasveja ja löytää radiohiiliajoitukseen sopivia viljanjyviä, joiden avulla voidaan selvittää peltoviljelyn ja sen menetelmien historiaa. Potentiaalisia muinaispeltoja ovat ainakin isoajakoa edeltävissä kartoissa näkyvät vanhojen kylien rintapellot, jotka ovat jääneet pois viljelyksestä jo ennen 1900-lukua. Muinaispeltojen etsimisen apuna voi käyttää myös maaperäkarttoja, joista voi jäljittää helposti muokattavia maalajeja, kuten karkeaa hietaa.
Muinaispeltojen tarkkoja rajauksia on harvoin saatu selville; ne ovat kuitenkin pitkänomaisia ja pienialaisia. Peltojen pieni koko viittaa yksivuoroviljelyyn. Arkeologisissa tutkimuksissa on havaittu myös peltoihin liittyviä ojia ja kiviaitoja.3)
Oman ryhmänsä fossiloituneiden peltojen joukossa ovat vanhat kaskimaat. Kaskialueilla on usein runsaasti raivausröykkiöitä sekä varastokuoppia esim. kaskinauriille. Kaskialueiden yhteydessä voi olla myös kaskeajien asuinpaikkoja.4)
Historia ja käyttö
Maanviljely muodosti Suomessa talouden perustan viimeistään keskiajalla. Fossiloituneet pellot ovat Suomessa harvinaisia; vain noin 15 peltoa on tutkittu arkeologisesti. Suuri osa tunnetuista fossiloituneista pelloista ajoittuu myöhäisrautakaudelle eli aikavälille noin 800-1150/1300 j.Kr. Lisäksi tiedossa on joitakin keskiaikaisia fossiloituneita peltoja kylistä ja kaupungeista (Esim. Espoo Mankby & Finno, Hanko Gunnarsängen, Rauma Kalatori).5)
Keskiajan alussa peltomaa koostui epäsäännöllisen muotoisista peltotilkuista- ja lohkoista, joita talot olivat raivanneet ja joita ne itse viljelivät. Järjestelmää kutsutaan lohkojaoksi. Lohkojako säilytti pisimpään asemansa harvaan asutuilla seuduilla, joille ei syntynyt tiheää kyläasutusta. Pellon muokkaus tehostui keskiajan kuluessa merkittävästi entistä kehittyneempien työvälineiden, kuten uusien auratyyppien myötä. Sarkajakoon alettiin siirtyä keskiajan kuluessa, mutta se ilmeisesti toteutettiin eräillä alueilla, kuten Itä-Uudellamaalla, laajemmin vasta uuden ajan alussa. Vaikka sarkajako oli vallitseva maankäyttöjärjestelmä, säilyi lohkojako useissa kylissä joko osittaisena tai kokonaisena isojakoon 1700-luvulle saakka. 6)
Sarkajakoiset pellot aidattiin kahteen vainioon, jotka vuorovuosin olivat viljelyksessä ja kesannolla (ns. kaksivuoroviljely). Kyläyhteisö omisti maan, ja kullekin tilalle jaettiin kylän kaikista pelto- ja niittylohkoista kapeita sarkoja vuorotellen sen perusteella kuinka suuri osuus tilalla oli kylästä. Tällä tavoin taattiin erilaatuisten viljelysmaiden tasapuolinen jakautuminen. Kussakin vainiossa olevien sarkojen peltotyöt oli tehtävä yhtä aikaa ja niissä oli viljeltävä samaa kasvia (ns. vainiopakko).
1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen toimeenpannun isojaon tarkoituksena oli liittää kunkin talon hajallaan olevat sarat yhtenäisemmiksi tiluksiksi, joiden äärelle suositeltiin siirrettäväksi myös rakennukset yhteiseltä kylätontilta eli ryhmäkylästä. Isojakoasetuksia annettiin vuosina 1757, 1762 ja 1775. Isojaon toimeenpano alkoi Pohjanmaalta. Lännestä se eteni kohti maan itä- ja pohjoisosia. Jako saatiin päätökseen Lapissa vasta 1930-luvulla.
Vuonna 1848 annettiin maanmittausohjesääntö, jonka toimeenpanoa nimitetään uusjaoksi. Sen mukaan talon kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen säännöllisen muotoiseen palstaan. Mikäli kylällä oli ahdas tonttimaa tai osa peltomaasta oli siitä etäällä, oli yhden tai useamman talon ulosmuutettava sopiviin paikkoihin. Uusjakotoimitus johti voimakkaaseen kylistä ulosmuuttoihin ja nopeutti Etelä- ja Länsi-Suomen vanhojen ryhmäkylien hajoamista.
Ajoitus
Esihistorialliselta ajalta 1900-luvulle.
Levintä
Suomen historiallisen maanviljelyn alue (Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjanmaa, Uusimaa, Häme, Etelä-Karjala). Lisäksi pelto- ja kaskiviljelyä on harjoitettu pienemmässä mittakaavassa myös Pohjois-Suomessa ja Kainuussa.
Suojelustatus
Lähteet
Antonsson, Hans 2004. Landskap och ödesbölen. Jämtland före, under och efter den medeltida agrarkrisen. Meddelande 129/Kulturgeografiska institutionen, Stockholms universitet. Fossil åkermark i Småland. Skogstyrelsen- Länsstyreserna, Kronoberg, Jönköping. http://www.lansstyrelsen.se/kronoberg/SiteCollectionDocuments/Sv/publikationer/kultur/Fossil-akermark_web.pdf. Gren, Leif 1997. Fossil åkermark. Fornlämningar i Sverige 1. Riksantikvarireämbetet. Haggrén, Georg 2015. Talous- ja elinkeinot. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki 2015. Lempiäinen-Avci, Mia; Knuutinen, Tarja & Holappa, Maija 2016. Ancient fields in the medieval village of Mankby in Espoo. Mankby, a deserted medieval village on the coast of southern Finland. Archaeologia medii aevi finlandiae XXII. Ed. Harjula, Janne; Helamaa, Maija; Haarala, Janne & Immonen, Visa. Mustasaari. Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museovirasto, Rakennushistorian osasto. Taivainen, Jouni 2008. Kaskiprojektin tutkimuksia Lempäälän Toritussa. Pirkan maan alta 9. Tampereen museoiden julkaisuja 105.

