Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut


wiki:luokka:teollisuus

Tämä on vanha versio dokumentista!


Teollisuus

Teollisuuden arkeologiseen kulttuuriperintöön kuuluvat paitsi varsinaisten tuotantolaitosten jäännökset, myös tuotantoon liittyvästä infrastruktuurista, kuten raaka-aineen ja valmiiden tuotteiden kuljetuksesta ja energianhuollosta kertovat jäännökset. Olennainen osa teollisuuslaitosta on siihen liittyvä yhdyskunta.

Teollisuusarkeologiassa tarkastelun kohteena on väistyvää tai jo kadonnutta teknologiaa edustavat tuotantolaitokset. Myös raaka-aineet, tuotanto, infrastruktuuri, tuotantoympäristö ja -yhteisö ovat huomion kohteena. Pääosa teollisuusarkeologian kohteista ajoittuu 1900-lukua varhaisempaan aikaan, mutta teknologian nopean kehityksen tai muuttuneen markkinatilanteen vuoksi varsin modernitkin teollisuuden alat saattavat hävitä äkkiä. Kokonaiset teollisuuden alat siirtyvät osaksi arkeologista kulttuuriperintöä.

Lue lisää

Lue lisää


Teollinen toiminta eroaa kansanomaisten elinkeinojen harjoittamisesta: teollisuudessa tuotanto on pääfunktio ja tuotannolla on puhtaasti kaupalliset päämäärät. Raja talonpoikaseen elinkeinohistoriallisen tuotannon ja varsinaisen teollisuuden välillä on toisinaan liukuva. Esimerkiksi kalkkiuuni, hiilimiilu tai harkkohytti voidaan perustellusti lukea kumpaan tahansa ryhmään. Jos pieni tuotantolaitos siirtynyt säätyläisomistukseen ja vähitellen kasvanut, se luetaan yleensä teollisuuslaitokseksi, jos se pysyi talonpoikien käsissä eikä laajentunut, se on pikemminkin elinkeinohistoriallinen kohde.
Teollisuuskohteiden osalta on myös vaikea erottaa rajapintaa, missä arkeologinen kulttuuriperintö loppuu ja rakennusperintö alkaa. Monet teollisuuslaitokset ovat toimineet samalla paikalla pitkään Nykyisten rakennusten alla tai ympäristössä voi olla teollisia jäännöksiä 1600- tai 1700-luvulta asti. Lukuisia perinteikkäitä teollisuuslaitoksia on suljettu viime vuosikymmenien aikana, ja näin tullee tapahtumaan jatkossakin. Osa hiljenneistä tehdasalueista saa muuta käyttöä, osa puretaan, mutta osa vain hylätään, jolloin ne alkavat vähitellen rappeutua ja arkeologisoitua.
Modernit hylätyt tehtaat eivät ole lain suojaamia muinaisjäännöksiä, mutta osassa niistä on suojeltuja rakennuksia ja loppujakin voidaan pitää osana tai vähintään muodostumassa olevana osana arkeologista kulttuuriperintöä.
Teollisuuden arkeologiset jäännökset ja tutkimuksen muut lähteet
Teollisuuden arkeologiset jäännökset voidaan jakaa kuuteen ryhmään: 1. Tuotantovälineiden jäännökset, joihin kuuluvat sekä tuotantolaitteet että työvälineet, 2. Tuotannossa syntyvät jätteet, joihin kuuluvat sekä prosessijätteet että vialliset ja hylätyt valmisteet, 3. Raaka-ainevarastojen jäännökset, 4. Tuotantoon liittyvä infrastruktuuri kuten satamat, tiet ja rautatiet, 5. Teollisuusyhteisön (mm. asuinrakennukset) jäännökset sekä 6. Tuotetut hyödykkeet ja niiden jäännökset, josta osa saattaa olla jäänyt valmistuspaikalle, kun taas pääosa on yleensä yltänyt markkinoille.
Varsinaisille teollisuuslaitoksille on ominaista, että niiden perustamiseen on tarvittu kirjallinen lupa, jota 1800-luvulle asti kutsuttiin privilegioksi. Teollisuuteen liittyen on säilynyt hallinnollisia arkistolähteitä. Lähes kaikki tällaiset laitokset voidaan paikantaa tarkasti. Eri teollisuuslaitosten historia ja omistajat tunnetaan yleensä pääpiirteissään ja eri tuotannonalojen valtakunnallinen kehitys on hahmotettavissa. Teollisuus on perinteisesti ollut säätyläisomistuksessa, ja omistaja on vain harvoin osallistunut itse tuotantoprosessiin. Arkeologian avulla voidaan täydentää ja tarkistaa tietoja teollisuuskohteista, mutta kirjallisen lähdeaineiston runsaudesta johtuen arkeologinen tutkimus vain harvoin on ensisijainen tiedon lähde.
Teollisuuden energian lähteet
Teollisuus voidaan energianlähteidensä pohjalta jakaa kuuteen ryhmään: 1. vesivoima, 2. uuni- tai muu lämmönlähde, 3. käsityö ja manufaktuurit, 4. höyrykone, 5. polttomoottori ja 6. sähkövoima. Niistä kolme viimeistä ovat vain harvoin arkeologisen tutkimuksen kohteena.
Vesivoimalla toimiviin laitoksiin kuuluvat mm. sahat, myllyt, tamppilaitokset. Ne sijaitsevat virtaavien vesien koskipaikoissa, jossa veden virtausta on ohjattu patojen ja rännien ym. avulla. Tästä johtuen teollisuuslaitokseen liittyviä rakenteita on usein säilynyt vedessä ja rannoilla, mutta koskenperkauksista, koskien ennallistuksista ja virtaavan veden sekä jäämassojen aiheuttamista muutoksista johtuen näitä jäännöksiä monesti hyvin vaikea erottaa maastossa.
Teollisuutta, jossa tuotanto keskittyi uunin tai muun lämmönlähteen ympärille ovat mm. lasi- ja keramiikkatehtaat, sokeritehtaat, viinanpolttimot, tiiliruukit, kalkinpolttouunit, hiilimiilut, tervahaudat, salpietari- ja potaskakeittämöt. Metalliruukit kuuluivat yleensä molempiin ryhmiin: ne olivat riippuvaisia sekä vesivoimasta että lämpöenergiasta. Lämpöenergiaa hyödyntänyt teollisuus on yleensä jättänyt jälkeensä selviä arkeologisesti havaittavia jäänteitä kuten uunien perustuksia ja kuonaa.
Teollisuuden historia Suomessa
Suomen teollisuuden historian voidaan katsoa alkavan 1500-luvulla. Viimeistään 1530–1540-luvuilla saivat alkunsa sekä sahateollisuus että varsinainen rautateollisuus. Kruunun merkitys toimijana oli suuri. Useimmat 1500-luvulla perustetut teollisuuslaitokset rakennettiin kuninkaankartanoiden tai linnojen yhteyteen.
Ruotsin suurvalta-ajalla – 1600-luvulla – sai alkunsa rautateollisuuden yhtenäinen perinne. Rautateollisuus oli osin sotateollisuutta, osin vientiteollisuutta ja osin kotimarkkinoille suunnattua tuotantoa. Mustion kruununruukin perustamisen (1616) myötä Suomeen vakiintui ruukkiteollisuus. Raudantuotantolaitoksien ja niiden ympärille kasvaneiden teollisuusyhteisöjen muodostamia kokonaisuuksia alettiin kutsua ruukeiksi (ru. bruk). Aluksi Länsi-Uudellemaalle ja 1670-luvulta alkaen myös muille rannikkoseuduille perustettiin rautaruukkeja. Niiden sijoittamista Suomeen suosittiin, koska täällä oli enemmän metsävaroja kuin valtakunnan perinteisillä vuorityöseuduilla. Kyse oli valtakunnallisesta teollisuuspolitiikasta.
Rannikoiden tuntumaan perustettiin 1600-luvulla rautaruukkien ohella myös vesisahoja. Suurvalta-ajalla Ruotsin suurläänitysten, kreivi- ja vapaaherrakuntien haltijat perustivat joukon teollisuuslaitoksia, mutta nämä jäivät vaille mainittavaa menestystä
Suuren Pohjan sodan päättyessä Suomen rautaruukit olivat raunioina, mutta useimmat niistä jälleenrakennettiin. 1700-luvusta tuli rautaruukkien kukoistuskautta. Sahateollisuutta kehitettiin voimakkaasti ja modernien hienoteräisten sahojen myötä puutavarasta tuli tärkeä vientiartikkeli. Lasiteollisuus vakiintui Suomeen vuonna 1748 perustetun Someron Åvikin tehtaan myötä. Sama koski paperiteollisuutta (Auran Järvenoja v. 1764) ja elintarviketeollisuuden osalta sokeri- (Turku v. 1756) ja tupakkateollisuutta (Vaasa v. 1722, Turku v. 1731). 1700-luvulla, jolloin erityisesti tekstiiliteollisuus sai jalansijan monissa muissa kaupungeissa.
Haminan rauhan myötä Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjän keisarikuntaa. Pietarin markkinoiden kysynnän myötä Itä-Suomeen kasvoi uutta teollisuutta mm. sahoja, rautaruukkeja ja lasitehtaita. Autonomian ajan alkupuoli vuoden 1860 tienoille oli teollisuuden osalta jatkumoa 1700-luvulta. Useimmat vanhat teollisuuslaitokset jatkoivat toimintaansa, uusia perustettiin ja jopa uusia teollisuuden aloja kuten saippua- ja kynttiläteollisuus ja tulitikkuteollisuus syntyi.
Todellinen murros teollisuuden kehityksessä ajoittui 1860–1880-luvuille. Tällöin alettiin käyttää höyryä voimanlähteenä ja monet tuotantotekniikat kehittyivät nopeasti. Taustalla olivat myös elinkeinovapauden kasvu, kansainvälisen kaupan kasvu, osakeyhtiöasetus (v. 1864), rahoitusmarkkinoiden laajentuminen ja rautatieliikenteen synty (v. 1862).
Länsi-Euroopassa 1700-luvulla alkanut teollistumisen aikakausi, industrialismi, alkoi autonomian ajalla vähitellen vaikuttaa myös Suomessa. Autonomian ajan loppu oli teollisuuden voimakkaan kasvun aikaa. Saha- ja paperiteollisuus modernisoituivat, samoin metalliteollisuus. Vuosisadan lopulla ja erityisesti 1900-luvuna alussa sähkö ja polttomoottorit nousivat höyryn rinnalle teollisuuden käyttövoimana. Itsenäinen energiateollisuus sai alkunsa. Teknisen kehityksen myötä teollisuuden prosesseja automatisoitiin. Teollisuuslaitosten koko ja kapasiteetti kasvoivat ennen näkemättömiin mittoihin. Osa tuotantolaitoksista kasvoi useita satoja ihmisiä työllistäviksi suuryrityksiksi. Rautateiden, Saimaan kanavan ja talvimerenkulun ansiosta tuotanto saatiin aiempaa joustavammin niin kotimarkkinoille kuin vientiin. Suurten teollisuuslaitosten ohella myös liikenteen solmukohtiin kasvoi isoja yhteisöjä.
Suomen itsenäistymistä seurasi jälleen huomattava murros. Tiet Venäjän markkinoille katkesivat, mutta kauppayhteydet länteen oli avattu jo autonomian ajalla. Suomeen syntyi paljon pientä ja keskisuurta teollisuutta. Vast’ikään itsenäistynyt valtio pyrki teollisuuspolitiikallaan varmistamaan kotimaista tuotantoa.
Lamavuodet 1930-luvun alussa yhdessä 1940-luvun alun sotavuosien kanssa koituivat monen teollisuuslaitoksen kohtaloksi. Sotien jälkeen teollisuus alkoi jälleen kasvaa ja Suomi nousi varsinaisesti teollistuneiden maiden joukkoon. Monen perinteisen alan ja yksittäisen tuotantolaitoksen kukoistusaikaa oli sotien jälkeinen aika 1950-luvulta 1970-luvulle.
Suomen liittyminen Euroopan yhteisöön ja teollisuustuotannon sekä yritysten omistussuhteiden globalisoituminen ovat 1990-luvun puolivälin jälkeen mullistaneet teollisuutta. Lukemattomia perusteollisuuteen kuuluvia tehtaita on suljettu. Monista toimivista tuotantolaitoksista alkaa vähitellen muodostua arkeologista kulttuuriperintöä.
Teollisuudenaloja ovat mm. metalliteollisuus, kaivosteollisuus, metsäteollisuus, kemianteollisuus, lasiteollisuus, keramiikkateollisuus, tiiliteollisuus, kiviteollisuus, tekstiiliteollisuus, elintarvike- ja nautintoaineteollisuus, energiateollisuus ja elektroniikkateollisuus.
Kirjallisuutta
Ahvenainen, Jorma 2005. Savon nykyaikaisen teollisuuden synty 1875–1914. Snellman-instituutin B-sarja, 51. Kuopio. Alho, K. O. 1949. Suomen uudenaikaisen teollisuuden synty ja kehitys 1860–1914. Suomen pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja. Sarja B: 11. Helsinki 1949. Annala, Vilho 1928. Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus Ruotsin vallan aikana. Helsinki Haggrén, Georg & Suhonen, Veli-Pekka 2002. Teollisuushistorialliset muinaisjäännökset Suomessa. Hallan tervaa. Hallan Ukon terva- ja tärpättitehdas. Hyrynsalmi, Löytöjoki restaurointiraportti 1997–2001: 8–20. Museovirasto. Helsinki. Hjerppe, Riitta 1979. Suurimmat yritykset Suomen teollisuudessa 1844-1975. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 123. Helsinki. Kallio, Titta 2005. Teollisuusarkeologiaa Suomessa: tutkimustapoja ja ongelmia. Tekniikan Waiheita 3/2005: 40–59. Karikoski, V. A. M. & Kannel T. K. & Lavonius, K. A. 1951. Suomen teollisuus. Helsinki 1951. Knapas, Rainer 1977. ”Industrial archaeology” i Finland. Historisk Tidskrift för Finland 4/1977: 397–403. Kuisma, Markku 1993. Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920. Helsinki. Kärki, M. & Immonen, V. & J.-P. Taavitsainen, J.-P 2006. Welding Theory with Tourism: Past and Present of Industrial Archaeology in Finland. Julkaisussa Industrial Archaeology Review XXVIII: 1, 2006: 47–58. Lähdesmäki, Ulla 2012. Teollisuushistoriallisia muinaisjäännöksiä Pirkanmaalla. Tekniikan Waiheita 2/2012: 35–47. Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3. Schybergson, Per 1973–1974. Hantverk och fabriker I–III. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 114, 116, 117. Finska Vetenskaps-Societeten. Helsingfors Suomen taloushistoria 1–2. Tammi. Helsinki 1980, 1982.


Teollisuus-aihealueeseen kuuluvat seuraavat teemat:

Teollisuus-aihealueeseen on liitetty seuraavat sivut:

wiki/luokka/teollisuus.1491136407.txt.gz · Viimeksi muutettu: (ulkoinen muokkaus)