Tämä on vanha versio dokumentista!
Sisällysluettelo
Miekanhiontakivi
Määritelmä
Maakivi, johon on hiottu pitkiä uurteita
Kuvaus
Miekanhiontakivet ovat maakiviä, joihin on hiottu uurteita tai laakeita hiontapintoja. Kivien koko, muoto ja hiontajäljet vaihtelevat. Esimerkiksi Hämeenlinnan Lammin Vanhakartanon1) kivi on matala, lähes maanpinnan tasossa, ja siihen on hiottu seitsemän pitkää, pyöreäpohjaista uurretta, jotka leikkaavat osaksi toisiaan ja ovat keskeltä melko syviä, mutta päistä matalia ja kapeita2). Huomattavasti suurempi on ollut sittemmin räjäytyksessä pahoin vahingoittunut Lammin Lahdenpohjan kivi: 1,3 metrin korkuisessa kivessä on ollut viisitoista 27–90 sentin pituista uraa, joista toiset olivat jopa viisi senttiä syviä, ja joista yksi ulottui maanpintaan asti.3)
Kaikki kivet sijaitsevat samanlaisessa ympäristössä: vesistöjen läheisyydessä, entisillä rantapenkereillä.
Historia ja käyttö
Suomalaisiin miekanhiointakiviin ei tiedetä liittyvän perimätietoa tai tarinoita, jotka voisivat selventää kivien käyttötarkoitusta. Gotlantilaisperäinen kivien nimitys (ruots. svärdslipningssten) perustunee uurteen muotoon, jonka on ajateltu syntyneen miekanteriä hiottaessa. Jotkut jäljistä myös muistuttavat miekansäilää. Yleensä tutkijat ovat kuitenkin otaksuneet, ettei kiviä ole käytetty varsinaisesti työkaluina vaan ne liittyisivät jollakin tavoin muinaisiin uskomuksiin, kuten sepän ”voimakiviin”. Selityksiä on etsitty myös esim. hedelmällisyyskultista tai saalisonnen, rantasidonnaisuuden vuoksi etenkin kalansaaliin varmistamisesta4).
Ajoitus
Skandinaaviset miekanhiontakivet on ajoitettu yleensä rautakauteen, Gotlannissa erityisesti viikinkiaikaan eli 800-luvulta 1000-luvulle ulottuvalle ajanjaksolle. Suomessa miekanhiontakivien lähistöä ei ole tutkittu tarkemmin, mutta Lammin Lieson kiveä lukuun ottamatta kaikkien ympäristöstä tunnetaan rautakautisia löytöjä, nimenomaan viikinki- ja ristiretkiajan (800–1150) kalmistoista tai haudoista. Hyvinkin mahdollista on, että kivet on tehty joskus rautakauden lopulla5).
Levintä
Suomesta tiedetään seitsemän miekanhiontakiveä, joista kuusi Kanta-Hämeestä vain noin 50 x 35 kilometrin laajuiselta alueelta. Hattulan Tyrvännöstä tunnetaan kolme kiveä: Kirkkovalkaman lisäksi Lahdentaan Ristiinanhovista ja Suotalan Anttilasta. Hämeenlinnan Lammilta on tiedossa Vanhankartanon kivi Ormajärven rannasta ja Lahdenpohjan osittain tuhoutunut kivi Lieson kylästä Kuohijärven rannasta. Lisäksi Lopella Sajaniemen rannassa on Sakari Pälsin6) tietojen mukaan sijainnut miekanhiontakivi, joka on hävitetty jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.7) Vuonna 2015 kivien esiintymisalue laajeni Pohjois-Savoon Juankoskelle kun Muruveden Putaansaaresta löydettiin miekanhiontakivi. Vaikuttaa siltä, että kivi ei ole alkuperäisellä paikallaan vaan se on siirretty viereiseltä pellolta8).
Miekanhiontakivet on perinteisesti yhdistetty Suomen viikinki- ja ristiretkiaikaisiin yhteyksiin Ruotsiin, lähinnä Gotlantiin, josta vastaavanlaisia kiviä tiedetään erityisen paljon, yli kaksi tuhatta. Kanta-Hämeen miekanhiontakivien uurteet ja hiontapinnat ovat yksityiskohtia myöten samanlaisia kuin Gotlannissa ja ne sijaitsevat myös samanlaisessa ympäristössä veden äärellä. Kivet on myös ajoitettu molemmilla alueilla saman ikäisiksi.9) Hiontauurteisia kiviä ja kalliopintoja tunnetaan Gotlannin lisäksi etenkin Ruotsin Skånesta mutta myös muualta Skandinaviasta sekä mm. Virosta, Saksasta ja Ranskasta.10)
Suojelustatus
Miekanhiontakivet ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.
Lähteet
Cleve, Nils 1935. Ett par tavastländska ”svärdslipningsstenar”. Finskt Museum XLI, 1934 (1935): 1–5. Helsingfors: Suomen muinaismuistoyhdistys. Kivikoski, Ella 1966. Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Tietolipas 43. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1966: 82–84. Ojanen, Eero 2002. Tyrvännön historia. Tyrväntöseura. Pälsi, Sakari 1949. Erään uhrikiven löytö. Kotiseutu 1949: 150–152. Saukkonen, Jyri & Seppälä, Sirkka-Liisa 1999. Miekanhiontakivet – Tyrvännön merkillisimmät muinaisjäännökset. Tyrvännön joulu 1999. Saukkonen, Jyri 2011 ja 2012. Miekanhiontakivistä. Hiisi 2/2011: 7–10.+ Hiisi 1/2012: 29. Äyräpää, Aarne 1953. Suomen ”miekanhiontakivet”. Kotiseutu 1953, nro 2: 86–91.
Muu kirjallisuus
Aalto, Ilari 2012. Miekanhiojia vai myrrysmiehiä? Miekanhiontakivet osana Hämeen rautakautista kulttuuriympäristöä. Proseminaariesitelmä, Turun yliopisto, arkeologia. Kivikoski, Ella 1955. Hämeen rautakausi. Hämeen historia 1, esihistoria ja keskiaika. Purhonen, Paula (toim.) 2001. Anttilan rautakautinen miekanhiontakivi. Maiseman muisti. Valtakunnallisesti merkittävät muinaisjäännökset. Museovirasto: 88.


Keskustelu
Tämä on esimerkki kohdetyypistä, joka on harvinainen ja kattavasti kuvattu ja määritelty viitatuissa lähteissä. Kun vielä tietäis, mihin niitä on käytetty…