Tämä on vanha versio dokumentista!
Sisällysluettelo
Vasarapaja
Määritelmä
Tila, jossa masuunissa tuotettu takkirauta jalostetaan jatkokäsittelyä varten
Kuvaus
Vasarapajojen lattiakerroksissa on yleensä paljon hiiltä ja kuonaa. Vasarapajakuona on ruskea tai mustaa (vrt. masuunikuona, joka on tyypillisesti sinisen, vihreän tai harmaan kirjavaa)). Hiilihuoneen ja hiilivaraston paikat erottuvat yleensä paksun hiilikerroksen ansiosta.
Historia ja käyttö
Vasarapajassa sijaitsivat takkiraudan jatkojalostamiseen tarvittavat vasarat, jotka toimivat vesivoimalla ja 1800-luvulta alkaen myös höyryvoimalla. Masuunissa tuotettu takkirauta ei ollut taottavissa ennen kuin sen hiilipitoisuutta ja epäpuhtauksia oli poistettu mellotuksen avulla. Mellotuksessa takkirauta sulatettiin kankivasarapajassa sijainneessa ahjossa uudelleen ja taottiin kankivasaran avulla käyttökelpoiseksi ainesraudaksi. Kankivasarapajassa oli yksi tai kaksi suurta ahjoa ja raskasta vesivasaraa. Ahjossa oli avosuinen tulipesä, joka mahdollisti suurten rautakimpaleiden käsittelyn. Suuret ahjot ja vesivasaroiden alasimet vaativat raskaita ja tukevia perustuksia. Sekä vesivasarat että ahjojen palkeet toimivat vesirattaiden avulla. Mellotustavasta riippuen kankivasarapajat jakautuivat eri ryhmiin. Vanhimmat kankivasarapajat olivat ns. saksalaispajoja. Niiden rinnalla kokeiltiin 1700-luvulla vallonitaontaa. Uutta tekniikkaa edustivat 1850-luvulla käyttöön otetut lancashire- ja franche-comte-menetelmät.1) Vasarapajojen rakenteista löytyy erinomaisia kuvauksia Sven Rinmanin 1700-luvun lopussa julkaisemissa mallipiirroksissa2).
Kankivasarapajat olivat kookkaita hirsirakennuksia, mutta suurilla ruukeilla seinien alaosat saattoivat 1700-luvulta alkaen olla kivestä. Kokonaan muuratut pajarakennukset yleistyivät 1800-luvun loppua kohden. Vasarapajan pituus oli usein yli 20 metriä ja leveys yli 10 metriä. Maastossa rakennuksen perustus saattaa olla tuntuvasti tätä leveämpi, jos siihen liittyy kivettyjä vesirännejä.3) Inkoon Fagervikissa on yhä saksalaispaja ahjoineen, erityisen hyvin säilynyt raunio puolestaan Salon Perniön Kuustossa.
Ruukkien manufaktuuripajat muistuttivat kankivasarapajoja, mutta niiden kaikki rakenneosat olivat pienempiä. Kankivasara painoi noin 300–400 kiloa ja nippuvasara noin 100 kiloa, mutta naulavasara saattoi painaa vähemmän kuin viisi kiloa. Nippuvasarapajassa taottiin erilaisia työkaluja ja muita takeita, naulavasarapajassa erityisesti nauloja.4)
Ajoitus
Levintä
Suojelustatus
Teollista aikaa edeltävien vasarapajojen jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu, sivu 60.
Lähteet
Garney, Johan Carl 1791. Handledning uti Svenska Masmästeriet. Stockholm Hildebrand, Karl-Gustaf 1987. Svenskt järn under sexton- och sjuttonhundratalet. Exportindustri före industrialismen. Jernkontorets bergshistoriska skrifytserie 20. Jernkontoret, Stockholm. Härö, Erkki (toim.) 1994. Leineperin rautaruukki 1994. Tutkimus- ja restaurointiraportti, Museovirasto. Härö, Erkki 1998–2005. Suomen vuoritoimi ja metalliruukit – Historical mining and metallurgy in Finland. 1998–2005. http://docplayer.fi/3626-Suomen-vuoritoimi-ja-metalliruukit-historical-mining-and-metallurgy-in-finland.html Magnusson, Gert (toim.) 2014. Nya Lapphyttan – medeltida bergsmannakunskap rekonstruerad Jernkontorets bergshistoriska utskott H 80. Jernkontoret, Stockholm. Pettersson Jensen, Ing-Marie 2012. Norberg och järnet. Bergsmännen och den medeltida industrialisering. Jernkontorets bergshistoriska skriftserie 46. Jernkontoret, Stockholm. ** Rinman, Sven** 1788, 1789. Bergswerks Lexicon I–II och planscher. Stockholm.

Keskustelu