Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Tämä sivu on vain luettavissa. Voit katsoa sen lähdekoodia, mutta et muuttaa sitä. Kysy ylläpitäjältä jos pidät tätä estoa virheellisenä.
{{tag>wiki:luokka:elinkeinot wiki:luokka:esiteolliset_tuotantoelinkeinot}} 


====== Tervahauta ======
{{:wiki:dg2191_1p.jpg?450|}}

===== Määritelmä =====
maakuoppa, johon tervanvalmistukseen käytetyt puuainekset ladotaan tervanpoltossa
===== Kuvaus =====

Terva on puun kyllästämiseen tai lääkeaineeksi käytetty tumma, paksu ja tahmea öljy, jota tehdään kuivatislaamalla puuaineista lämmön avulla. Tervaa on valmistettu monilla tavoilla. Sitä poltettiin rattimaisessa eli suppilomaisessa tai rännimäisessä tervahaudassa tai sysimiilun tapaisessa lavahaudassa. Patatervaa poltettiin lähinnä kotitarpeiksi kumolleen asetetun padan sisässä. Tervauunit tulivat käyttöön jo 1700-luvulla.((Juvelius 1747; Luukko 1934: 35; Sirelius 1921: 51))

Eri tervahautatyyppien jäännöksistä ei ole tehty kattavaa arkeologista selvitystä, joten ei tiedetä tarkkaan, miltä hautatyypit näyttävät arkeologisina kohteina. Yleensä tervahauta erottuu maastossa pyöreänä, suppilomaisena kuoppana, jota reunustaa matala maavalli. Joskus sisäkkäisiä valleja voi olla useampikin. Vallin voi puhkaista oja, entisen tervanjuoksutuskanavan paikka. Jos tervahauta on rakennettu rinteeseen, kanava eli halssi johtaa viettävän rinteen suuntaan. Rännin alapäässä voi havaita tervanlaskukuopan, paikan, jossa tervatynnyrit täytettiin. Haudan halkaisija on yleensä noin kymmenen, mutta joskus jopa kolmisenkymmentä metriä. Tervahaudan ympärillä voi olla erilaisia kaivantoja, ojia tai kuoppia.

{{ :wiki:tervahauta_maaperä_juuraankorpi.jpg?200|}}Tervahautaan tehty koekuoppa voi paljastaa hiiltä,  palanutta kiveä tai kuumuudessa kovettunutta hiekkaa. Savea on käytetty haudan eristämiseen.

Kaukana oleville tervahaudoille rakennettiin metsäsauna tai pirtti, missä tervanpolttajat majailivat polton aikana.((Luukko 1934: 70)) Rakennusten jäännökset löytyvät usein aivan hautojen vierestä. Selkeimmin erottuvat uuninrauniot, mutta myös seinähirsien maatuneita jäännöksiä voi havaita.

Kartoista on apua tervahautojen etsimisessä: Kartoittajat ovat merkinneet maastossa näkyviä tervahautoja  peruskarttoihin ja haudat erottuvat usein selvästi myös Lidar-ilmalaserkeilausaineistoista((ks. esim. Koivisto & Laulumaa 2012: 59)). 


===== Historia ja käyttö =====

Tervanvalmistuksessa käytettiin raaka-aineena pääasiassa kolottuja mäntypuita, mutta myös juurakoista, kannoista ja kuivista männynlatvoista poltettiin tervaa. Koloaminen yleistyi 1500–1600-luvun vaihteessa kun tervan kysyntä alkoi kasvaa maailmanmarkkinoilla((Luukko 1934: 40; Sirelius 1921: 51)). Koloamisen tarkoitus oli saada puu pihkaantumaan mahdollisimman hyvin. Alkukesällä tehdystä ensimmäisestä koloamisesta eli männyn osittaisesta kuorimisesta tervanpolttoon kului vähintään kuusi vuotta. Kolosmetsä kaadettiin syksyllä. Lumikeleillä puut ajettiin tervahautapaikalle, jossa ne pilkottiin ja pinottiin odottamaan polttoa.((Sirelius 1921: 52; Turpeinen 2010: 26)).

Suomen esihistoriallista ja keskiaikaisista tervahaudoista ei ole toistaiseksi arkeologista todistusaineistoa. On kuitenkin mahdollista, että tervaa on valmistettu rännittömissä kuopissa, joiden pohjalle on kerätty tervaa. Hauta on jouduttu avaamaan tervan saamiseksi ja jäljelle on jäänyt kuoppa, joka saattaa muistuttaa pyyntikuoppaa tai hiilimiilua. ((ks. Hennius 2018)) 



Tervahautoja on kahta tyyppiä. Kotipolttoon käytetyt **rännihaudat** olivat loivaan mäenrinteeseen kaivettuja, kummastakin päästä avoimia kourumaisia syvennyksiä, jotka vuorattiin puukuorilevyillä. Tervakset ladottiin kuoppaan, peitettiin maalla ja sytytettiin haudan yläpäästä. Terva valui haudan alapäästä putkea pitkin astiaan, joka saattoi olla sijoitettu erilliseen kuoppaan. Rännihaudat olivat käytössä varsinkin Keski- ja Itä-Suomessa.((Sirelius 1921: 51.)) Hautatyyppi saattaa olla jopa esihistoriallinen, mutta se oli paikoin käytössä 1900-luvun alkuun asti.((Niukkanen 1999: 53)) 

Suuria tervamääriä valmistettaessa käytettiin **suppilomaisia** pyöreitä hautoja, jotka sijoitettiin tasaiselle maalle, mieluiten multaiseen maaperään ja tuulilta suojattuun paikkaan((Sirelius 1921: 51)). Hyviä tervahaudan paikkoja olivat tervasmetsän lähellä sijainneet multakumpareet ja järven tai joen rantatörmät, josta tervatynnyrit oli helppo pyörittää tervaveneeseen. Kauempaa erämaista tervatynnyrit voitiin kuljettaa vesistöjen varteen myös hevosten vetämillä palkkuilla.((Turpeinen 2010: 26–27; Juvelius 1747; Kaila 1931; Luukko 1934; Vuorela 1975: 451)). Kainuussa rakennettiin tervan kesäkuljetusta varten kankaiden ja soitten yli tervateitä, joita myöhemmin käytettiin muihinkin tarkoituksiin((Hautala 1956; Vuorela 1975: 454)). 

Jos vanhaa pohjaa ei ollut käytettävissä, hautaa varten kaivettiin keväällä suppilonmuotoinen kuoppa, joka vuorattiin savella, tuohella tai kaarnalla. Tervahaudan läpimitta oli tavallisesti 12–15 metriä, mutta koko saattoi vaihdella kolmesta jopa neljäänkymmeneen metriin. Tervakset ladottiin niin, että ne suunnattiin haudan keskellä olevaa silmää kohti. Haudan viereen, pohjaa syvemmälle kaivettiin halsi eli kuuma, jonne terva valui haudan keskipisteestä puista putkea eli kynää pitkin. Jos vanhaa pohjaa ei ollut käytettävissä, hautaa varten kaivettiin keväällä suppilonmuotoinen kuoppa, joka vuorattiin savella, tuohella tai kaarnalla. Tervahaudan läpimitta oli tavallisesti 12–15 metriä, mutta koko saattoi vaihdella kolmesta jopa neljäänkymmeneen metriin. Tervakset ladottiin niin, että ne suunnattiin haudan keskellä olevaa silmää kohti. Haudan viereen, pohjaa syvemmälle kaivettiin halsi eli kuuma, jonne terva valui haudan keskipisteestä puista putkea eli kynää pitkin. Joskus tervahaudan pohjalla on voinut olla tynnyri, johon terva on valutettu.((Lukkari 2011; Turpeinen 2000: 29–31; Taivainen 2016: 21–23.)) 


Valmiiksi ladottu tervahauta peitettiin turpeella ja maa-aineksella. Maanrajaan jätettiin paljas vyöhyke, josta hauta sytytettiin. Polttaminen kesti noin viikon. Sen aikana hautaa tiivistettiin ja tulta kohennettiin. Haudan poltosta vastasi hautamestari. Terva alkoi valua muutaman päivän polton jälkeen. Keskikokoisesta haudasta saatiin 40–50 tynnyriä eli noin 5000–6000 litraa tervaa((Sirelius 1921: 54; Turpeinen 2000: 30, 33)).

Ruotsissa kotitaloustarpeisiin poltettiin tervaa ns. tervakivissä (sv. tjärstenar). Ne muistuttavat ulkoisesti kiviuuneja. Erona on kuitenkin pohjakiveen tervaan valumista varten hakattu ura.((ks. https://sv.wikipedia.org/wiki/Tj%C3%A4rbr%C3%A4nning#Tj%C3%A4rstenar)).
 
Tervalla suojattiin ulkona käytettävät puiset ja metalliset tarve-esineet ja kyllästettiin rakennusten puukatteet. Vientitervasta suurin osa käytettiin siirtomaavaltioiden puulaivojen ja niiden köysistöjen suojaamiseen. Tervalla uskottiin myös olevan terveysvaikutuksia: sitä käytettiin lääkkeenä iho-ongelmiin, yskään ja muihin vaivoihin.((Kainuun terva -verkkosivusto http://www.kainuunterva.com/index.php?option=com_content&task=view&id=43&Itemid))


===== Ajoitus =====

Suomessa on tervaa poltettu jo ainakin 1500-luvulla. 1600-luvun alkupuoliskolla Euroopan tervantuotannon keskus siirtyi vähitellen Preussista Ruotsiin ja ennen kaikkea Suomeen.((Hallberg 1959; Pakkanen & Leikola 2011: 42.)) Tervan tuotanto säilyi merkittävänä 1800-luvun loppupuolelle saakka.

1800-luvun kuluessa hautatervan kulutus alkoi vähentyä: Tervaa ruvettiin valmistamaan kivihiilestä eikä tervaa tarvittu yhtä paljon kuin ennen kun laivoja alettiin rakentaa puun sijaan raudasta. 1900-luvun alusta lähtien tervaa on valmistettu perinteisin menetelmin vain kotitalouksien tarpeisiin.((Vuorela 1975: 453))
****
===== Levintä =====
Tervahautoja on Suomen metsissä tuhansittain etelästä Lappia myöten. Tervaa poltettiin siellä, missä kasvoi paljon mäntyjä ja vesireitit tynnyrien kuljetukseen olivat hyvät. Aluksi tervaa tuotettiin etenkin Etelä-Suomessa, mutta metsien ehtyessä tuotannon painopiste siirtyi Itä- ja Pohjois-Suomeen. Pohjanmaa ja Kainuu olivat tervan suurtuotantoalueita 1700- ja 1800-luvuilla, mutta tervaa poltettiin paljon myös mm. Ylä-Satakunnassa ja Salpausselän pohjoisrinteillä.((Niukkanen 2009: 53))


===== Suojelustatus =====

Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen ikäraja) tervahaudat ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. [[https://www.museovirasto.fi/uploads/Meista/Julkaisut/hist-ajan-muinaisjaannokset.pdf|Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu,]] sivu 53.

===== Lähteet =====

** Hallberg, Annagreta** 1959. //Tjärexport och tjärhandelskompanier under stormaktstiden//. Historiska  och litteraturhistoriska studier. 
**Hennius, Andreas** 2018. //Viking Age tar production and outland exploitation//. Cambridge Core, Antiquity, Volume 92, Issue 365. 
**Hautala, Kustaa** 1956. //Suomen tervakauppa 1856–1913.Sen viimeinen kukoistus ja häviö sekä niihin vaikuttaneet syyt. Taloushistoriallinen tutkimus.// Historiallisia tutkimuksia XLV. Forssa.
**Juvelius, Erik** 1747. //Tjärtillvärkningen i Österbotten//. 
**Kaila, E. E.** 1931. //Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvulla//. Helsinki
**Koivisto, Satu & Laulumaa, Vesa** 2013. Pistepilvessä – Metsien arkeologiset kohteet LiDAR-ilmalaserkeilausaineistoissa. //Arkeologipäivät// 2012. http://www.sarks.fi/ap/ap2012/ap2012_10_koivisto_laulumaa.pdf
**Lukkari, Maisa** 2011. Terva – Pohjolan musta kulta. Näyttely Pohjois-Pohjanmaan museossa 23.9.–30.10.2011 Näyttelytekstit: document_library/get_file?uuid=1dab4636-a20d-45e4-b08c-3ced894ffd41&groupId=311734 
**Luukko, F. A.** 1934. Tervanpolton tekniikasta Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvulla. Julkaisussa //Kotiseutu//.
**Niukkanen, Marianna** 2009. //Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu//. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
**Pakkanen, Esko & Leikola, Matti** 2011. Tervaa, lautaa ja paperia. Julkaisussa //Suomen metsien käytön historiaa// 3. 
**Poutiainen, Hannu** 2013. //Hämeenlinnan Kurkipesänsuon tervarännin arkeologinen kaivaus 2013//. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
**Sirelius, U. T.** 1921. Tervanpoltto. Julkaisussa //Suomen kansanomaista kulttuuria// II: 49–56. Helsinki.
**Taivainen, Jouni** 2016. Metsiemme musta kulta. Arkeologinen näkökulma tervan ja hiilen tuotan-toon Suomessa. //Susikko// 1/2016. Metsähistorian Seura ry:n jäsentiedote: 21–23.
**Talve, Ilmar** 1980. Tervanpoltto. //Suomen kansankulttuuri//: 79–81.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
**Turpeinen, Oiva** 2010. //Mustan kullan maa: Tervan historia//. Somero: Oy Amanita Ltd. 
**Vuorela, Toivo** 1975. //Suomalainen kansankulttuuri//. 


===== Muu kirjallisuus =====

**Kauppila, Raili & Suihko, Anneli** 1987. //Tervan tie//. Kainuun museon julkaisuja. Kajaani.**

===== Viitteet =====
Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut

Sivutyökalut
