maakuoppa, johon tervanvalmistukseen käytetyt puuainekset ladotaan tervanpoltossa

Terva on puun kyllästämiseen tai lääkeaineeksi käytetty tumma, paksu ja tahmea öljy, jota tehdään kuivatislaamalla puuaineista lämmön avulla. Tervaa on valmistettu monilla tavoilla. Sitä poltettiin rattimaisessa eli suppilomaisessa tai rännimäisessä tervahaudassa tai sysimiilun tapaisessa lavahaudassa. Patatervaa poltettiin lähinnä kotitarpeiksi kumolleen asetetun padan sisässä. Tervauunit tulivat käyttöön jo 1700-luvulla.¹⁾

Eri tervahautatyyppien jäännöksistä ei ole tehty kattavaa arkeologista selvitystä, joten ei tiedetä tarkkaan, miltä hautatyypit näyttävät arkeologisina kohteina. Yleensä tervahauta erottuu maastossa pyöreänä, suppilomaisena kuoppana, jota reunustaa matala maavalli. Joskus sisäkkäisiä valleja voi olla useampikin. Vallin voi puhkaista oja, entisen tervanjuoksutuskanavan paikka. Jos tervahauta on rakennettu rinteeseen, kanava eli halssi johtaa viettävän rinteen suuntaan. Rännin alapäässä voi havaita tervanlaskukuopan, paikan, jossa tervatynnyrit täytettiin. Haudan halkaisija on yleensä noin kymmenen, mutta joskus jopa kolmisenkymmentä metriä. Tervahaudan ympärillä voi olla erilaisia kaivantoja, ojia tai kuoppia.

Tervahautaan tehty koekuoppa voi paljastaa hiiltä, palanutta kiveä tai kuumuudessa kovettunutta hiekkaa. Savea on käytetty haudan eristämiseen.

Kaukana oleville tervahaudoille rakennettiin metsäsauna tai pirtti, missä tervanpolttajat majailivat polton aikana.²⁾ Rakennusten jäännökset löytyvät usein aivan hautojen vierestä. Selkeimmin erottuvat uuninrauniot, mutta myös seinähirsien maatuneita jäännöksiä voi havaita.

Kartoista on apua tervahautojen etsimisessä: Kartoittajat ovat merkinneet maastossa näkyviä tervahautoja peruskarttoihin ja haudat erottuvat usein selvästi myös Lidar-ilmalaserkeilausaineistoista³⁾.

Tervanvalmistuksessa käytettiin raaka-aineena pääasiassa kolottuja mäntypuita, mutta myös juurakoista, kannoista ja kuivista männynlatvoista poltettiin tervaa. Koloaminen yleistyi 1500–1600-luvun vaihteessa kun tervan kysyntä alkoi kasvaa maailmanmarkkinoilla⁴⁾. Koloamisen tarkoitus oli saada puu pihkaantumaan mahdollisimman hyvin. Alkukesällä tehdystä ensimmäisestä koloamisesta eli männyn osittaisesta kuorimisesta tervanpolttoon kului vähintään kuusi vuotta. Kolosmetsä kaadettiin syksyllä. Lumikeleillä puut ajettiin tervahautapaikalle, jossa ne pilkottiin ja pinottiin odottamaan polttoa.⁵⁾

Suomen esihistoriallista ja keskiaikaisista tervahaudoista ei ole toistaiseksi arkeologista todistusaineistoa. On kuitenkin mahdollista, että tervaa on valmistettu rännittömissä kuopissa, joiden pohjalle on kerätty tervaa. Hauta on jouduttu avaamaan tervan saamiseksi ja jäljelle on jäänyt kuoppa, joka saattaa muistuttaa pyyntikuoppaa tai hiilimiilua.⁶⁾

Tervahautoja on kahta tyyppiä. Kotipolttoon käytetyt rännihaudat olivat loivaan mäenrinteeseen kaivettuja, kummastakin päästä avoimia kourumaisia syvennyksiä, jotka vuorattiin puukuorilevyillä. Tervakset ladottiin kuoppaan, peitettiin maalla ja sytytettiin haudan yläpäästä. Terva valui haudan alapäästä putkea pitkin astiaan, joka saattoi olla sijoitettu erilliseen kuoppaan. Rännihaudat olivat käytössä varsinkin Keski- ja Itä-Suomessa.⁷⁾ Hautatyyppi saattaa olla jopa esihistoriallinen, mutta se oli paikoin käytössä 1900-luvun alkuun asti.⁸⁾

Suuria tervamääriä valmistettaessa käytettiin suppilomaisia pyöreitä hautoja, jotka sijoitettiin tasaiselle maalle, mieluiten multaiseen maaperään ja tuulilta suojattuun paikkaan⁹⁾. Hyviä tervahaudan paikkoja olivat tervasmetsän lähellä sijainneet multakumpareet ja järven tai joen rantatörmät, josta tervatynnyrit oli helppo pyörittää tervaveneeseen. Kauempaa erämaista tervatynnyrit voitiin kuljettaa vesistöjen varteen myös hevosten vetämillä palkkuilla.¹⁰⁾ Kainuussa rakennettiin tervan kesäkuljetusta varten kankaiden ja soitten yli tervateitä, joita myöhemmin käytettiin muihinkin tarkoituksiin¹¹⁾.

Jos vanhaa pohjaa ei ollut käytettävissä, hautaa varten kaivettiin keväällä suppilonmuotoinen kuoppa, joka vuorattiin savella, tuohella tai kaarnalla. Tervahaudan läpimitta oli tavallisesti 12–15 metriä, mutta koko saattoi vaihdella kolmesta jopa neljäänkymmeneen metriin. Tervakset ladottiin niin, että ne suunnattiin haudan keskellä olevaa silmää kohti. Haudan viereen, pohjaa syvemmälle kaivettiin halsi eli kuuma, jonne terva valui haudan keskipisteestä puista putkea eli kynää pitkin. Joskus tervahaudan pohjalla on voinut olla tynnyri, johon terva on valutettu.¹²⁾

Valmiiksi ladottu tervahauta peitettiin turpeella ja maa-aineksella. Maanrajaan jätettiin paljas vyöhyke, josta hauta sytytettiin. Polttaminen kesti noin viikon. Sen aikana hautaa tiivistettiin ja tulta kohennettiin. Haudan poltosta vastasi hautamestari. Terva alkoi valua muutaman päivän polton jälkeen. Keskikokoisesta haudasta saatiin 40–50 tynnyriä eli noin 5000–6000 litraa tervaa¹³⁾.

Ruotsissa kotitaloustarpeisiin poltettiin tervaa ns. tervakivissä (sv. tjärstenar). Ne muistuttavat ulkoisesti kiviuuneja. Erona on kuitenkin pohjakiveen tervaan valumista varten hakattu ura.¹⁴⁾

Tervalla suojattiin ulkona käytettävät puiset ja metalliset tarve-esineet ja kyllästettiin rakennusten puukatteet. Vientitervasta suurin osa käytettiin siirtomaavaltioiden puulaivojen ja niiden köysistöjen suojaamiseen. Tervalla uskottiin myös olevan terveysvaikutuksia: sitä käytettiin lääkkeenä iho-ongelmiin, yskään ja muihin vaivoihin.¹⁵⁾

Suomessa on tervaa poltettu jo ainakin 1500-luvulla. 1600-luvun alkupuoliskolla Euroopan tervantuotannon keskus siirtyi vähitellen Preussista Ruotsiin ja ennen kaikkea Suomeen.¹⁶⁾ Tervan tuotanto säilyi merkittävänä 1800-luvun loppupuolelle saakka.

1800-luvun kuluessa hautatervan kulutus alkoi vähentyä: Tervaa ruvettiin valmistamaan kivihiilestä eikä tervaa tarvittu yhtä paljon kuin ennen kun laivoja alettiin rakentaa puun sijaan raudasta. 1900-luvun alusta lähtien tervaa on valmistettu perinteisin menetelmin vain kotitalouksien tarpeisiin.¹⁷⁾

Tervahautoja on Suomen metsissä tuhansittain etelästä Lappia myöten. Tervaa poltettiin siellä, missä kasvoi paljon mäntyjä ja vesireitit tynnyrien kuljetukseen olivat hyvät. Aluksi tervaa tuotettiin etenkin Etelä-Suomessa, mutta metsien ehtyessä tuotannon painopiste siirtyi Itä- ja Pohjois-Suomeen. Pohjanmaa ja Kainuu olivat tervan suurtuotantoalueita 1700- ja 1800-luvuilla, mutta tervaa poltettiin paljon myös mm. Ylä-Satakunnassa ja Salpausselän pohjoisrinteillä.¹⁸⁾

Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen ikäraja) tervahaudat ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu, sivu 53.

Hallberg, Annagreta 1959. Tjärexport och tjärhandelskompanier under stormaktstiden. Historiska och litteraturhistoriska studier.
Hennius, Andreas 2018. Viking Age tar production and outland exploitation. Cambridge Core, Antiquity, Volume 92, Issue 365.
Hautala, Kustaa 1956. Suomen tervakauppa 1856–1913.Sen viimeinen kukoistus ja häviö sekä niihin vaikuttaneet syyt. Taloushistoriallinen tutkimus. Historiallisia tutkimuksia XLV. Forssa.
Juvelius, Erik 1747. Tjärtillvärkningen i Österbotten.
Kaila, E. E. 1931. Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvulla. Helsinki
Koivisto, Satu & Laulumaa, Vesa 2013. Pistepilvessä – Metsien arkeologiset kohteet LiDAR-ilmalaserkeilausaineistoissa. Arkeologipäivät 2012. http://www.sarks.fi/ap/ap2012/ap2012_10_koivisto_laulumaa.pdf
Lukkari, Maisa 2011. Terva – Pohjolan musta kulta. Näyttely Pohjois-Pohjanmaan museossa 23.9.–30.10.2011 Näyttelytekstit: document_library/get_file?uuid=1dab4636-a20d-45e4-b08c-3ced894ffd41&groupId=311734
Luukko, F. A. 1934. Tervanpolton tekniikasta Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvulla. Julkaisussa Kotiseutu.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Pakkanen, Esko & Leikola, Matti 2011. Tervaa, lautaa ja paperia. Julkaisussa Suomen metsien käytön historiaa 3.
Poutiainen, Hannu 2013. Hämeenlinnan Kurkipesänsuon tervarännin arkeologinen kaivaus 2013. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
Sirelius, U. T. 1921. Tervanpoltto. Julkaisussa Suomen kansanomaista kulttuuria II: 49–56. Helsinki.
Taivainen, Jouni 2016. Metsiemme musta kulta. Arkeologinen näkökulma tervan ja hiilen tuotantoon Suomessa. Susikko 1/2016. Metsähistorian Seura ry:n jäsentiedote: 21–23.
Talve, Ilmar 1980. Tervanpoltto. Suomen kansankulttuuri: 79–81.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Turpeinen, Oiva 2010. Mustan kullan maa: Tervan historia. Somero: Oy Amanita Ltd.
Vuorela, Toivo 1975. Suomalainen kansankulttuuri.

Kauppila, Raili & Suihko, Anneli 1987. Tervan tie. Kainuun museon julkaisuja. Kajaani.**