esihistoriallisella ajalla rakennettu suorakaiteen tai soikion muotoinen laaja kivikehä
Jätinkirkot ovat kivistä koottuja suorakaiteen muotoisia tai soikeita kehävalleja, joissa on yhdestä viiteen aukkoa. Kehävallien koko vaihtelee paljon: suurin osa niistä on 20 x 30 metrin ja 30 x 40 metrin väliltä, pienin tunnettu kehävalli on 10 x 15 metriä ja suurin 40 x 75 metriä. Kehävallit on rakennettu vaihtelevan kokoisista kivistä. Vallien leveys on kolmesta kahdeksaan metriin ja leveys parista kymmenestä senttimetristä puoleentoista metriin. Joissain jätinkirkoissa on ulomman kehävallin lisäksi vaatimattomampi sisempi kehävalli. Myös kehävallin ulkopuolella voi olla vallirakenteita. Kehävallien sisäpuolinen alue on yleensä ympäristöään tasaisempi ja kivettömämpi.1).
Jätinkirkkoihin liittyy kehävallien lisäksi muitakin rakenteita kuten hautaröykkiöitä, asumuspainanteita ja palaneista kivistä ja maasta muodostuneita palokivikumpuja2).
Jätinkirkot on aikanaan rakennettu meren rantaan, usein lahtien rantamille tai niiden läheisyyteen. Maankohoamisen seurauksena ne sijaitsevat nykyisin sisämaassa, kivisillä kankailla ja suosaarekkeissa. Sijaintikorkeus on 40–80 metrin korkeudella meren pinnan yläpuolella ja 10–30 kilometrin etäisyydellä nykyisestä rannikosta3).
Jätinkirkkojen rakentamisessa on käytetty hyväksi luontaisia rantavalleja. Vaikuttaa siltä, että raivattu kiviaines on ainoastaan siirretty valleihin. Varmoja kivien kylmämuuraukseen tai ladontaan viittaavia rakenteita ei ole havaittu. Ihmisen työn osuus ja luonnonvoimien vaikutus vaihtelevat kuitenkin niin eri kohteissa kuin ympärysvallien eri osissa.4)
Jätinkirkkojen tarkoituksesta ei ole päästy tutkijoiden keskuudessa yksimielisyyteen. Jotkut tutkijat ovat pitäneet niitä luontaisina rantavalleina5). Jätinkirkot on tulkittu muun muassa hylkeenpyytäjien tukikohdiksi, hylkeenlihan säilytyspaikoiksi, pyyntiaitauksiksi, linnoituksiksi, puolustusvarustuksiksi, asumuksen perustuksiksi, kokoontumispaikoiksi, rituaalisiksi keskuksiksi ja raja- tai maamerkeiksi6). Osa jätinkirkoista on suunnattu tähtitieteellisesti merkityksellisiin ilmansuuntiin, kuten tasaus- ja seisauspäivien auringonnousuihin tai -laskuihin7). Todennäköisesti jätinkirkkoja onkin käytetty monin eri tavoin.
Rannansiirtymisen perusteella jätinkirkkoja tehtiin noin 3000–2000 eaa.8) Jo 1910-luvulla toteutettujen ensimmäisten tieteellisten kaivausten9) löytömateriaali viittasi kivikauteen. Myöhemmissä tutkimuksissa muutamista jätinkirkosta on löytynyt myöhäiskivikautista Pöljän keramiikkaa10). Ajoitusta tukee myös se, että monet kohteet sijaitsevat nimenomaan Kierikin ja Pöljän keramiikan aikaisten asuinpaikkojen läheisyydessä11).
Muinaisjäännösrekisterin perusteella Suomesta tunnetaan nelisen kymmentä jätinkirkkoa12). Ne sijaitsevat Pohjanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla, Närpiön ja Yli-Iin välisellä alueella. Raahen seudulla jätinkirkkoja on huomattavan paljon.
Jätinkirkot ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.
Ailio, Julius 1922. Ovatko Pohjanmaan ”jättiläislinnat” muinaisjäännöksiä? Suomen Museo XXIX: 1–19.
Europaeus, Aarne 1913. Paavolan pitäjän ”jättiläiskirkot”. Suomen museo 1913. Helsinki.
Forss, Aulis 1996. Jätinkirkot – Pohjanlahden pohjoisen rannikkoalueen arvoituksellinen muinaisjäännösryhmä. Muinaistutkija 1/1996: 26–34.
Halinen, Petri 2015. Jätinkirkot. Julkaisussa Haggrén Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle: 116. Gaudeamus.
Koivunen, Pentti 1997. Teoria jätinkirkkojen käyttötarkoituksesta. Muinaistutkija 4/1997: 49–52.
Okkonen, Jari 2003. Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä. Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkelologiaa. Acta Universitatis Ouluensis. Series B Humaniora. http://jultika.oulu.fi/files/isbn951427170X.pdf
Okkonen, Jari 2008. Jätinkirkot – Pohjanmaan arvoitukselliset muinaisjäännökset. Arkeologia NYT! 2–3/2008: 5–8.
Okkonen, Jari & Ridderstad, Marianne 2009. Jätinkirkkojen aurinkosuuntauksia. Julkaisussa Ikäheimo, Janne & Lipponen, Sanna (toim.): Ei kiveäkään kääntämättä – juhlakirja Pentti Koivuselle: 129–135.