Vedestä tai rannalta löytynyt laivan tai ison veneen jäänne, sen osa ja siihen kuuluva irtaimisto.

Laivalöytö ja laivanhylky voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta laivalöytö-sanaa käytetään esimerkiksi historiallisiin laivalöytöihin liittyvässä lakitekstissä ja arkeologisissa konteksteissa. Hylky-sana on yleensä yhdistetty johonkin, mikä on hylätty, ja se voidaan liittää laivaan, veneeseen, autoon, lentokoneeseen, niiden osiin tai tavaraan. Silloin kyseessä voi olla iältään määrittelemätön, myös hyvin moderni jäänne.

Vähäsuolaisessa ja kylmässä Itämeressä, jossa ei juuri esiinny hylkyjä tuhoavaa laivamatoa (Teredo navalis) puuhylyt säilyvät poikkeuksellisen hyvin. Satojakin vuosia vanhat laivalöydöt voivat edelleen maata merenpohjassa kohtuullisessa kunnossa ja lähes ehjinä kokonaisuuksina, kuten vuonna 1771 Nauvon edustalle uponnut hollantilainen kauppa-alus Vrouw Maria. Toisaalta pahimmassa tapauksessa hylky voi olla romahtanut ja hajonnut meren pohjaan useiksi pieniksi palasiksi.

Yksittäisten selkeiden rakenneosien, kuten kylkikaarien, polvien, kölin, lankkujen tai pohjatukkien avulla hajonneenkin hylyn erottaa muista vedenalaisista rakenteista, kuten esimerkiksi laiturin jäännöksistä, mutta aluksen identifiointi voi olla hankalaa. Käyttötarkoituksen selvittäminen onnistuu tutkimalla paitsi aluksen rakenteellisia yksityiskohtia, myös mahdollista lastia ja esineistöä. Purjelaivojen kohdalla esimerkiksi koko, takilointi ja mastojen lukumäärä antavat viitteitä aluksen tyypistä.

Yli sata vuotta sitten uponneet laivat ovat usein puusta rakennettuja purjealuksia. Vanhimmat Suomesta tunnetut laivalöydöt ovat keskiajalta ja ne ovat pienten, usein yhdellä mastolla varustettujen pienehköjen purjealusten jäänteitä. Laivalöytöjen määrä kasvaa luonnollisesti lähelle nykyaikaa tultaessa.

Kauppamerenkulku kasvoi voimakkaasti keskiajan kuluessa ja 1400-luvun lopulla tehdyt löytöretket mm. Amerikan mantereelle muuttivat ihmisen maailmankuvan lopullisesti. Purjealuksilla ylitettiin valtameriä ja uudet, eksoottiset tuotteet levisivät Amerikasta ja Aasiasta myös Eurooppaan. Pohjoisen Itämeren ja Suomen kannalta yksi kauppamerenkulun merkittävimmistä kasvutekijöistä oli Pietarin perustaminen vuonna 1703. Hollanti ja Iso-Britannia halusivat päästä käsiksi Venäjän ja itäisen Euroopan mittaviin luonnonvaroihin. Puu, terva, hamppu, piki, turkikset, vuodat ja purjekangas olivat näistä Venäjän vientiartikkeleista tärkeimpiä, kolme ensin mainittua pitkälti kehittyvien kauppa- ja sotalaivastojen tarpeisiin muualla Euroopassa. Myös viljaa tuotiin tonneittain itäisestä Euroopasta ja Venäjältä paikkaamaan kasvavien kaupunkien elintarvikevajetta läntisessä Euroopassa. Tämä näkyy väistämättä laivalöytöjen määrässä. Esimerkiksi 1700-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta tunnetaan jo useita erittäin hyvin säilyneitä laivalöytöjä, joihin sisältyy myös laivan irtaimisto ja lastitavaraa. Itämeren erityiset ominaisuudet kuten veden vähäsuolaisuus, kylmyys, vähäinen valon määrä ja vesisyvyys ovat merkittäviä tekijöitä laivalöytöjen säilymiselle. Pohjoista Itämerta voidaankin sanoa maailman suurimmaksi vedenalaiseksi museoksi.

1840-luvun tienoilla puisiin purjealuksiin rakennettiin myös mekaanisia laitteita kuten pumppuja ja vinssejä, jotka oli tehty metallista. 1800-luvun kuluessa laivojen rakenteisiin alkoi tulla metallisia osia ja kokonaan metallirunkoisia höyryaluksia alettiin rakentaa 1800-luvun loppupuolella.

Vanhimmat Suomesta tunnetut laivalöydöt ovat keskiajalta.

Eri-ikäisiä, tunnettuja ja vielä tuntemattomia hylkyjä on Suomen aluevesillä tuhansia. Museoviraston ylläpitämään muinaisjäännösrekisteriin on merkitty noin 1500 hylkyä, joista 660 on muinaismuistolain suojaamia eli yli sata vuotta sitten uponneita kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Laivalöytöjä tunnetaan Suomesta sisävesiltä ja merialueilta. Eniten hylkyjä löytyy Etelä- ja Länsi-Suomesta merenkulun kannalta keskeisiltä alueilta: vilkkaasti liikennöityjen vanhojen meriteiden, kauppareittien ja satamien tuntumasta.

Navigoinnin kannalta nykyäänkin haasteelliset, sääolosuhteille alttiit, tuuliset ja karikkoiset vedet ovat koituneet monien alusten kohtaloksi jo vuosisatojen ajan. Tällaisia huomattavan paljon laivanhylkyjä sisältäviä alueita kutsutaan laivaloukuiksi. Hyvä esimerkki laivaloukusta on Suomessa Jussarön alue, jossa saaren rautamalmiesiintymä on aikanaan sekoittanut lukemattomien laivojen kompasseja johtaen niitä harhaan ja karille.

Toisinaan käytöstä pois jääneitä aluksia on tarkoituksellakin upotettu rantaveteen. Näin syntyneitä laivojen hautausmaita tunnetaan erityisesti vanhojen satamapaikkojen edustoilta. Toisaalta uusiokäytön myötä laivat tai niiden osat ovat voineet päätyä yllättäviinkin paikkoihin muun muassa laitureiden, aallonmurtajien ja patojen rakennusmateriaaleiksi.

Muinaismuistolain mukaan laivalöytö, sen osa tai siihen kuuluva irtaimisto on rauhoitettu, mikäli sen uppoamisesta voidaan olettaa olevan yli sata vuotta. Yli sata vuotta sitten uponneen aluksen hylky kuuluu lain mukaan Suomen valtiolle samoin kuin siihen kuuluva irtaimisto ja esineet. Laivalöytö katsotaankin kokonaisuudeksi, joka rinnastetaan kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Laivalöytöön kajoaminen ja sen muuttaminen on kielletty. Muinaismuistolain mukaan laivalöydöstä on ilmoitettava viipymättä Museovirastolle.

Vuonna 2015 suojelun piiriin tuli myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia sota-aluksia.