Esineiden valmistaminen ja vaihdanta/kauppa jättää usein jälkensä asuinpaikoille. Valmistuspaikat voidaan tunnistaa ja erilaisten esineiden käytöstä jääneet jäljet voidaan löytää. Kiviseppien tai metalliseppien pajat ja metallin valmistuspaikat kuuluvat jo pyyntikulttuurien piiriin, mutta ne on pääasiassa luettu asuinpaikkoihin kuuluviin aktiviteettialueisiin.


Ravinnon hankinta sivuaa osittain myös vaatteiden ja tarve-esineiden valmistusta varten tehtävää raaka-aineen hankintaa. Omaan tai läheisten käyttöön tarkoitettujen esineiden/vaatteiden valmistusta tai naapurille tapahtuvaa myyntiä ei lueta erillisiksi elinkeinoiksi. Sellaisiksi ne muuttuvat kun tuotteita valmistetaan tarkoituksella myyntiä varten.


Vaihdannan/kaupankäynnin erottaminen prestiisiesineiden tai lahjojen saamisesta ja vaihdosta voi olla hankalaa, mutta oman alueen ulkopuolelta kulkeutuneet esineet on kuitenkin mahdollista tunnistaa. Pyyntikulttuureissa siihen ei liity kiinteää arkeologista kulttuuriperintöä. Puodit, kaupat, kauppapaikat, markkinapaikat, kaupungit tai muut erityisesti kaupankäyntiin liittyvät rakenteet kuuluvat vasta maatalouskulttuureihin sekä esiteollisiin ja teollisiin kulttuureihin.


Jo varhaisessa vaiheessa myös palvelun tarjoaminen on ollut osa elinkeinoja. Joillakin ihmisillä on voinut olla hallussaan tietoa ja taitoa, jolla on ollut kysyntää yhteisöissä. Lapsen syntymään tai ihmisten parantamiseen perehtyneet henkilöt ovat voineet hankkia ainakin osan elannostaan palveluita tarjoamalla. Tällaisesta toiminnasta ei kuitenkaan jää helposti tunnistettavia arkeologisia merkkejä; hautojen antimet tai pyhien paikkojen löydöt/merkit voivat olla sellaisia, mutta pyyntikulttuureissa ne harvoin liittyvät elinkeinojen harjoittamiseen.


Pyynti- ja maatalouskulttuurien ravinnon hankintaan liittyvien menetelmien kirjo on valtava. Kalastus- tai pyyntipaikat, joita on käytetty monen vuoden ajan, jättävät jälkeensä enemmän rakenteita, löytöjä ja likamaajälkiä kuin harvoin käytetyt paikat. Ihmisillä on taipumus rakentaa pysyviä, työskentelyä helpottavia telineitä ja pyyntilaitteita toistuvasti käytettäviin kalastus- ja pyyntipaikkoihin. Väijytyspaikkojen rakentaminen, pyyntikuoppien kaivaminen ja hangasaitojen pystyttäminen sekä kalapatojen ja katiskojen rakentaminen vaativat ihmistyövoimaa, investointia tulevaisuuteen, ja aikaa. Ihmiset uskovat alueen resurssien olevan omassa hallinnassaan myös tulevina vuosina.


Pyyntiin ja kalastukseen rakennettujen laitteiden rakenne ja muoto ovat vaihdelleet pyydettyjen eläin-/kalalajien vaihtelun myötä. Ympäristöolosuhteiden muutokset ovat vaikuttaneet pyydettävien eläin- tai kalalajien valikoimaan ja määriin. Hirvi on saattanut vaihtua alueella tunturipeuraksi tai metsäpeuraksi, jolloin kuoppapyynnin strategia muuttui ja kuoppien koot, määrät ja sijaintipaikat suhteessa alueen topografiaan ja kasvillisuuteen muuttuivat. Kuoppapyynti on myös samasta syystä saattanut vaihtua aitapyynniksi.


Sekä pyynti että kalastus ovat tuottaneet saalista, jota on usein saatu yhdellä kertaa runsaasti. Sen vuoksi osa saaliista on pitänyt säilöä tulevaisuutta varten. Suomen kylmät talvet ovat myös vaatineet saaliin säilömistä: ellei yhteisö varautunut talveen, kolkutti nälkä varsin nopeasti ovella ja nälkäkuolema uhkasi. Lihaa ja kalaa on kuivattu, savustettu, hapatettu, mädätetty, pakastettu ja pidetty kylmässä tulevaa käyttöä varten. Myös talvella on ollut mahdollista pyytää ja kalastaa, mutta huonot säät saattoivat estää sen pitkäksikin aikaa, jolloin ravinto saattoi loppua. Oli siis hyvä varautua talveen. Purnut, rakkakuopat tai niliaitat oli tarkoitettu lihan tai kalan säilömiseen, kun taas sumput, navetat ja karsinat oli tarkoitettu elävän ravinnon säilömiseen. Osa kalasaalista oli mahdollista laittaa sumppuun, jolloin sieltä oli mahdollista noutaa tuoretta kalaa ravinnoksi. Samanlaiseen toimintaan tähdättiin sijoittamalla kotieläimet navettoihin, lammastarhaan tai sikalaan. Niitä kasvatettiin lihan ja lannan tai maidon tuotantoa varten. Myös poropaimentolaiset ovat kasvattaneet poroja sekä maidon tuotantoa että lihan tuotantoa silmällä pitäen.


Maatalouskulttuurien ravinnonhankintamenetelmät ovat kauttaaltaan vaatineet investointia tulevaisuuteen. Siemenvilja on pitänyt säästää seuraavaa kylvöä varten, lypsävää lehmää ei ole kannattanut tappaa. Ennen kylvöä pelto on pitänyt raivata ja kyntää. Karja on voinut laiduntaa rantaniityillä tai kesantopelloilla, mutta talven varalle on pitänyt leikata lehdekset tai niittää heinä ja varastoida ne kuivaan paikkaan. Viljan kuivaamista ja puimista varten on ollut käytössä omat rakennuksensa, riihet. Heinälatoa tai vilja-aittaa on tarvittu talven varalle varastoitua heinää ja viljaa sekä tulevan kylvökauden siemeniä varten. Maatalous elinkeinona on siis edellyttänyt käyttötarkoitukseltaan monenlaisia rakennuksia ja rakennelmia sekä maatilan yhteydessä että kauempana. Niistä on jäänyt jäljelle muinaispeltoja, viljelyröykkiöitä, karjamajoja, riihen kiukaita, nauriskuoppia. Paimentolaiskulttuurien toiminnasta on jäänyt jäljelle omanlaisiaan rakenteita, joista osa on hävinnyt tunnistamattomaksi. Niliaitan puutyvi, poron lypsypuu, rakennuksen paalut ovat voineet olla maassa luontaisesti kasvavia puita, joita ei voi erottaa luonnossa kasvavista puista. Samankaltaisia rakenteita ovat voineet käyttää myös pyynti- ja maatalouskulttuurit.


Esiteollisten ja teollisten kulttuurien elinkeinot ovat liittyneet monipuolisemmin tavaroiden valmistukseen. Osa tuotteista kuuluu kulutustavaroihin, toisia on käytetty jossakin toiminnassa, esim. tervaa veneiden käsittelyssä tai hiiltä raudanvalmistuksessa. Arkeologiseen kulttuuriperintöön kuuluvat tavaroiden ja jalosteiden valmistuspaikat rakennuksineen ja rakenteineen kertovat osaltaan teollisesta ja esiteollisesta toiminnasta – vesisahat lautojen valmistuksesta, ruukit raudanvalmistuksesta jne. Louhokset, kaivokset ja maa-aineksen ottopaikat ovat jäännöksiä, joita luonnehtivat tyhjät tilat ja raaka-aineen otosta jääneet kesken eräiset kappaleet sekä kuonakasat ja siirretyt maa-aineskasat.


Elinkeinojen harjoittamispaikkoihin liittyy olennaisena osana tilapäiseen asumiseen sekä kulkemiseen ja kuljettamiseen liittyviä jäännöksiä kuten majoja, satamia, laitureita ja siltoja.

Kirjallisuutta


Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.