Lapissa sijaitsevan hirsisen rakennuksen arkeologinen jäännös

Hirttä on käytetty sekä asuin- että ulkorakennusten valmistusmateriaalina kivikaudelta saakka. Tupasijalla (PSstoahpu) tarkoitetaan Lapissa sijaitsevan salvotun hirsirakennuksen arkeologisia jäännöksiä. Arkeologisissa yhteyksissä puhutaan tupasijasta eteisettömien rakennusten ja pirttien, yhteydessä. Asuinpaikalla, jossa tupa sijaitsee, voi olla myös kotia, nilejä (PS njalla) ja aittoja (PS áiti) sekä karjasuoja.¹⁾

Hirsitupa on ollut tavallisesti neliön tai suorakaiteen muotoinen, yksihuoneinen rakennus. 1800-luvulta lähtien on käytössä ollut myös kaksihuoneisia paritupia, jossa huoneiden välissä oli läpikuljettava eteinen, porstua. Tupa on saatettu laajentaa yhdestä tuvasta parituvaksi rakentamalla toinen tupa vanhan viereen siten, että ovet tulivat vastakkain ja vanhan tuvan katto jatkettiin uuden päälle. Tuvan koko on ollut 3,5 – 5,5 x 3,5 – 5 metriä. Tupien rakenteissa on ollut alueellisia eroja; esim. kolttien tuvat ovat olleet pienempiä ja matalampia kuin muualla Lapissa olevat tuvat. Tuvat rakennettiin lamasalvostekniikalla.²⁾

Tupasija näkyy maastossa neliön tai suorakaiteen muotoisena vallikohoumana ja siihen usein liittyvänä, nurkassa sijaitsevana liesikohoumana. Liesi on sijainnut oven viereisessä nurkassa. Tupasijasta löytyy turvekerroksen alta usein välikatossa eristeenä ollutta hiekkaa, joka on päätynyt maahan rakennuksen purku- tai sortumavaiheessa. Hiekkakerroksen alla saattaa olla jäänteitä katosta peräisin olevasta tuohikerroksesta. Vihertävä ikkunalasi viittaa käytössä olleisiin pieniin ikkunoihin.³⁾

Toisinaan rakennuksen perustuksista on saattanut säilyä vain nurkkakivet, jotka on tavallisesti sijoitettu nurkkasalvoksen alle. Myös hirren alle on saatettu sijoittaa kiviä, usein lähelle keskikohtaa, mutta joissakin tapauksissa myös koko seinän matkalle. Tupa on voitu rakentaa myös suoraan maahan, jolloin seinien alimpien hirsikertojen hirsien jäännöksiä on saattanut säilyä. Joissakin tapauksissa on säilynyt myös lattian tukihirsien tai multapenkkiin liittyvien puurakenteiden jäännöksiä.⁴⁾

Ilmari Itkonen luetteloi lähes 200 tupasijaa 1900-luvun alussa. Tupasijoja on tutkittu arkeologisesti 1970-luvulta lähtien. Hirsitupien rakentamisen alku on yhteydessä suomalaisen asutuksen leviämiseen Lappiin 1600-luvulta lähtien. Osa jo 1700-luvulla käyttöön otetuista hirsirakennuksista on edelleen pystyssä (esim. Muonion Keimiönniemellä kalapirtit ja Utsjoen Mantojärven kirkkotuvat)⁵⁾.

Hirsituvissa asuttiin pääasiassa talvella. Hirsitupa oli turvekotaa käytännöllisempi rakennus, sillä se voitiin tarvittaessa siirtää. Uudelle paikalle siirryttäessä tupa purettiin, ja alimmat, lahot hirsikerrat jäivät vanhalle paikalle.⁶⁾

Tupasijat ajoittuvat Pohjois-Suomessa 1600-luvulta 1900-luvulle, pääpaino on 1700–1800-luvuilla.

Pohjois-Suomesta tupasijoja on löydetty Inarista, Utsjoelta, Enontekiöltä, Sodankylästä, Muoniosta, Kittilästä ja Rovaniemeltä.

Tupasijat ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä (ohjeellinen ikäraja 100 vuotta).

Carpelan, Christian 2003. Inarilaisten arkeologiset vaiheet. Julkaisussa Lehtola, Veli-Pekka (toim.): Inari – Aanaar, Inarin historia jääkaudesta nykypäivään: 28–95. Inarin kunta, Oulu.
Halinen, Petri 2002. Enontekiön Markkinan tuvan ajoituksesta. Muinaistutkija 4/2002: 42–50.
Honkanen, Pekka 1979. Sodankylä Autiokenttä 1. Kertomus Sodankylän Autiokentän saamelaisasuinpaikka kaivauksesta kesällä 1979. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
Huttunen, Marko 2013. Salvoskota, hirsitupa ja hirsitalo – inarinsaamelaisten vanhat hirsiasumukset. Julkaisussa Magga, Päivi & Ojanlatva, Eija (toim.): Ealli biras – elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma: 98–103.
Itkonen, T.I. 1948a. Suomen lappalaiset vuoteen 1945, I. Helsinki/Porvoo.
Itkonen, T.I. 1948b. Suomen lappalaiset vuoteen 1945, II. Helsinki/Porvoo.
Kotivuori, Hannu 1994. Sierijärven tupasija ja muita lappalaismuistoja Rovaniemellä.
Lahti, Eeva-Kristiina 2004. Enontekiön Markkina. Markkinapaikan elämää arkeologisen tutkimuksen perusteella. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos.
Talve, Ilmar 1979. Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 355. Helsinki.

Halinen, Petri & Hamari, Pirjo 2000. Saamelaisperäisten muinaisjäännösten inventointi. Julkaisussa Kirkinen, Tuija & Maaranen, Päivi (toim.): Arkeologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteuttamiseen: 153–171. Museovirasto.
Hansen, Lars Ivar & Olsen, Bjørnar 2004. Samenes Historie fram til 1750. Cappelen Akademisk Forlag, Oslo.
Hansen, Lars Ivar & Olsen, Bjørnar 2014. Hunters in Transition. An Outline of Early Sámi History. The Northern World. North Europe and the Baltic c. 400–1700 AD. Peoples, Economics and Cultures. Volume 63. Leiden. Boston.
Kotivuori, Hannu 1995. Rovaniemi 474 a – c Korkalo Riitakanranta. Kivikauden ja varhaismetallikauden asuinpaikan, esihistoriallisen raudanvalmistuspaikan ja historiallisen ajan tupasijan kaivaus vuosina 1989 ja 1990. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
Magga, Päivi & Ojanlatva, Eija (toim.) 2013. Ealli biras – elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma.