paikka, jolla sijaitsevaan puuhun, kiveen, kallioon tai erilliseen lautaan on tehty merkintöjä vainajien tai erilaisten tapahtumien muistoksi

Karsikko-nimi viittaa muinaiseen tapaan karsia ikivihreän havupuun alaoksat pois ja jättää latvaan ”tupsu”. Karsikkopuihin on voitu jättää myös merkkioksia, jotka ovat osoittaneet esimerkiksi kodin suuntaan. Ristien, vuosilukujen ja nimikirjaimien veistäminen runkoon tehtyyn pilkkaan eli kaarnasta kuorittuun kohtaan ja erillisen laudan käyttäminen, sekä merkkien hakkaaminen kiveen tai kallioon ovat myöhäisiä piirteitä. Karsikkolaudat saatettiin ripustaa puuhun tai rakennuksiin¹⁾.

Karsikot tehtiin yleensä kulkureittien varteen tai pihapiiriin. Vainajan karsikkopuun ei tarvinnut olla suuri eikä muodoltaan silmiinpistävä. Tärkeintä oli, että se näkyi kulkureitille.²⁾

Suomessa on tehty karsikoita erilaisten siirtymäriittien kuten ensimmäisen kaupunkimatkan, hyvän kalansaaliin, häiden tai hautajaisten vuoksi³⁾.

Vainajakarsikkojen tekemisen taustalla on ollut halu estää vainajan kummitteleminen: Kun vainaja oli viety kirkkomaahan, uskottiin, että hän jatkoi elämäänsä tuonpuoleisessa. Siellä hänen tuli ikävä kotiin jääneitä omaisia. Eniten pelättiin vainajan hakevan omaisuuttaan, varsinkin, jos hän oli jäänyt tyytymättömäksi. Niinpä vainajan kotiinpaluu haluttiin estää. Uskottiin, että hän halusi palata kotiinsa vain niitä samoja jälkiä myöten, joita pitkin hänet oli saatettu kirkkomaahan. Siksi tälle tielle oli aseteltava esteitä, ja yksi tällainen este oli karsikon tekeminen. Keski-Suomen Sumiaisista kerätyn muistitiedon mukaan karsikko tehtiin levähdyspaikalle vainajaa hautaan vietäessä. Lepotauolla otettiin karsikkoa tehdessä karsikkoryyppy ja laulettiin virsiä sekä hengellisiä lauluja⁴⁾.

Vanhan uskomusperinteen hävitessä vainajan paluun estäminen jäi tarpeettomaksi ja karsikoista muodostui yhä enemmän muistopuita- ja kiviä. Osaltaan karsikkoperinteen häviämiseen vaikutti tieyhteyksien paraneminen: vainajien kuljetus helpottui eikä lepotaukoihin ollut entiseen malliin tarvetta⁵⁾

Karsikkoja on tehty myös elossa oleville henkilöille, etenkin sellaisille, jotka ensi kertaa olivat mukana jollakin pitkällä matkalla, kuten kaupunki- tai markkinamatkalla, tai jotka ottivat ensimmäistä kertaa elämässään osaa pyydystykseen⁶⁾. Morsiamen karsikkoja tehtiin muuttuneen elämäntilanteen muistoksi⁷⁾.

Saaliskarsikkoja on tehty myös esim. hyvän kalasaaliin muistoksi, ”veen emännä kunniaksi” tai suotuisten pyyntikelien toivossa. Nämä tehtiin nimenomaan karsimalla puun oksia⁸⁾. Kaskimaiden keskelle on saatettu jättää iso puu karsikoksi. Puun alimmat oksat karsittiin, jotta tuli ei tartu puuhun. Näitä on kutsuttu mm. linnunlevähdyspuiksi tai kokkohongiksi⁹⁾

Vanhimmat kirjalliset lähteet karsikoista ovat 1600-luvun alusta¹⁰⁾. Keski-Suomessa vainajakarsikkojen tekeminen päättyi 1800–1900-lukujen taitteessa. Savossa niitä on paikoin tehty vielä 1900-luvun alkupuolellakin¹¹⁾

Vainajan karsikoita on Suomessa lähinnä Savo-Karjalan alueella. Tapaturmaisella tavalla kuollutta vastaan tehdyt ristit sen sijaan ovat yleisiä koko Suomessa.¹²⁾

Muinaisjäännösrekisteriin karsikkoja on kirjattu nelisenkymmentä¹³⁾. Suurin osa on puihin veistettyjä merkintöjä, vajaa kolmannes on kaiverrettu kiviin tai kallioihin. Eniten kohteita on Pohjois-Karjalan Lieksassa ja Nurmeksessa sekä etelämpänä Savonlinnan seudulla.

Vanhat uskomuksellisissa tarkoituksissa tehdyt kaiverrukset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat myös yli 100 vuotta vanhat kaiverrukset, joilla on yleistä ja jaettua merkitystä. Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu, sivu 111.

Holmberg, Uno 1924. Suomalaisten karsikoista. Kalevalaseuran vuosikirja 4. Helsinki.
Juvas, Maija 1931. Lisätietoja karsikoista ja hurrikkaista. Sanakirjasäätiön toimituksia I. Helsinki.
Kotivuori, Hannu 2003. Puuhun kirjoitettu. Raitio 2001: 23–33.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Sarmela, Matti 1994. Muistoriitit. Julkaisussa Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2: 53–56, kartta 6. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Vilkuna, Janne 1978. Vainajan karsikko. Julkaisussa Jokipii, Heli (toim.) Sumiaisten kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 15.
Vilkuna, Janne 1992. Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut. Kansatieteellinen tapatutkimus. Kansatieteellinen arkisto 39. Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Vilkuna, Janne 1993. The Karsikko and Cross-Tree Tradition of Finland. The Origins, Change and End of the Custom. Ethnologia Europaea. Journal of European Ethnology: 135–152.