rautakaudella pääasiassa maasta rakennettu röykkiö

Maansekaisissa röykkiöissä on yleensä melko vähän kiviä, tavallisimmin yhdestä kolmeen harvahkoa kerrosta. Ne on koottu eri kokoisista irtokivistä ja maasta yhden tai useamman suuren maakiven varaan¹⁾. Joskus varsinaisena ”silmäkivenä” on kuppikivi²⁾, kuten esim. Hattula Torttolanmäki 4 ja 5 -nimisellä muinaisjäännösalueella³⁾. Joskus röykkiöissä on kehä- tai reunakiveystä⁴⁾. Röykkiöiden rakentamisessa on yleensä käytetty hyväksi maaston muotoja rinteissä tai luontaisten kumpareiden laella. Yleensä röykkiöt ovat matalia, ja niiden korkeus on keskimäärin korkeintaan puolimetriä, mutta on joukossa yli metrin korkuisiakin. Muodoltaan röykkiöt ovat yleensä lähes pyöreitä tai soikeita, ja niiden läpimitat vaihtelevat muutamasta metristä reilusti yli 10 metriin.⁵⁾ Röykkiöt voivat muodostaa muutamien, kymmenien tai jopa satojen röykkiöiden kalmistoja⁶⁾.

Hautakäytössä maansekaisiin röykkiöihin on tehty yksi tai useampia polttohautauksia. Useimmiten erillisiä hautauksia ei voi erottaa, mutta toisaalta palaneiden luiden ja/tai esineiden selkeät keskittymät osoittavat eri vainajien hautapaikat, esim. ”silmäkiven” vastakkaisilta puolilta.⁷⁾ Muutamasta nuoremman rautakauden röykkiöstä on löydetty myös yksittäisiä ruumishautauksia tai vihjeitä niistä⁸⁾. Monet maansekaiset röykkiöt sisältävät löytöaineistoa useamman vuosisadan ajalta⁹⁾.

Kaikki maansekaiset röykkiöt eivät yksiselitteisesti vaikuta hautauksilta. Niistä on löydetty esimerkiksi saviastian paloja, palanutta savea, savitiivistettä, savikiekkojen katkelmia, rautakuonaa ja/tai palamattomia eläinten luita, muttei selviä todisteita vainajista.¹⁰⁾ Näiden röykkiöiden merkitystä on pohdittu paljon, ja niitä on pidetty mm. tunkiokasoina ja uhriröykkiöinä, joihin uhraamisen on katsottu liittyvän esi-isien muistamiseen, haltijoiden kiittämiseen, hedelmällisyyteen tai karjaonneen, mutta myös hautoina¹¹⁾. Ne muistuttavat ulkonaisesti esineellisiä maansekaisia röykkiöitä, ja osasta on löydetty myös palanutta ihmisluuta¹²⁾. Toisaalta niitäkin on pidetty hautapaikkoina, joihin vainajat on haudattu polttamatta. Kenties haudat ovat kuuluneet yhteisön vähempiarvoisille jäsenille. On myös pohdittu, voidaanko tuollainen kohde tulkita haudaksi vain muutaman ihmisluun perusteella. Pitkään käytössä olleiden röykkiöiden merkitykset ovat voineet muuttua ajan mittaan. Merkitysten selvittäminen vaatii lisätutkimusta.¹³⁾

Osa kaskiröykkiöstä on myös maansekaisia. Ne sekä kaskiröykkiöalueet voivat siten ulkonaisesti muistuttaa hautoja ja kalmistoja.

Nuoremmalta roomalaisajalta rautakauden loppuun¹⁴⁾

Erityisesti Kokemäenjoen vesistön alue (Satakunta, Pirkanmaa ja Kanta-Häme) sekä muu Etelä-Suomen sisämaa (Päijät-Häme, Keski-Suomi, Etelä-Savo).¹⁵⁾

Esihistorialliset hautaröykkiöt ja röykkiökalmistot, ja muut röykkiöt, kuten uhriröykkiöt, ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Edgren, Torsten 1992. Den förhistoriska tiden. Julkaisussa Finlands historia 1. Ekenäs: 11–437.
Kivikoski, Ella 1955. Hämeen rautakausi. Julkaisussa Hämeen historia I. Hämeenlinna: 39–197.
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1984. Keski- ja myöhäisrautakausi. Julkaisussa Suomen historia 1. Espoo: 250–405.
Moilanen, Ulla 2015. Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta. Julkaisussa Pirkanmaan alta 14: arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 138: 26–37.
Moilanen, Ulla 2017. Hautoja ja hautaustapoja Pirkanmaan alueella tuhat vuotta sitten. Julkaisussa Tursiannotko, tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle. Tampereen museoiden julkaisuja 148: 129–145.
Nieminen, Eeva-Liisa 1980. Kansainvaellusaika Hämeessä. Pro gradu -työ arkeologian laudatur -arvosanaa varten. Helsingin yliopiston arkeologian laitos: 1–188.
Poutiainen, Hannu & Siljander, Eero 2010. Kuppikivet ja muinaiset uskomukset. Julkaisussa Hirviveneestä Hullukaaliin. Muinaisuskomukset arkeologisen aineiston tulkinnassa. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2008–2009: 102–110.
Raninen, Sami & Wessman, Anna 2015. Rautakausi. Julkaisussa Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: 213–365.
Taivainen, Jouni 2005. Ajatuksia Retulansaaren rautakauden – keskiajan asutuksesta ja elinkeinoista. Julkaisussa Arx Tavastica 12. Hämeenlinna-seuran julkaisu 12: 2–17.

Honkanen, Pekka 1981. Uudenmaan kansainvaellus- ja merovingiaika. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste n:o 26.
Keskitalo, Oiva 1979. Suomen nuoremman roomalaisen rautakauden löydöt. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste n:o 20.
Purhonen, Paula (toim.) 2003. Lapinraunioita ja hiidenkiukaita. Kansallismuseossa 17.10.1991 pidetyn ”Epämääräisiä kiviröykkiöitä” koskevan seminaarin alustukset. Museovirasto. Arkeologian osasto. Julkaisu n:o 3.
Raike, Eeva & Seppälä, Sirkka-Liisa 2006. Naarankalmanmäki. An Iron Age Complex in Lempäälä, Southern Finland. Fennoscandia Archaeologica XXII.
Sarkamo, Jaakko 1970. Retulansaaren uhriröykkiö. Suomen Museo 77.
Sarkamo, Jaakko 1984. Reulansaaren ”uhriröykkiö”. Julkaisussa Suomen historia 1. Espoo.
Tusa, Maija 1989. Kolme kylää Janakkalassa – Räikälän, Kernaalan ja Vanantaan asutushistoriaa. Tutkielma arkeologiassa 6.11.1989. Helsingin yliopisto. Arkeologian laitos.