maakivi tai siirtolohkare, jolle on perimätiedon mukaan uhrattu

Uhrikivet ovat erikokoisia ja -muotoisia kiviä tai kallioita. Joskus uhrikiveksi on kutsuttu pienempien kivien avulla pystyyn tuettua tai niiden päällä lepäävää siirtolohkaretta. Kivessä tai kalliossa olevaa halkeamaa on toisinaan pidetty uhrihalkeamana.

Kivissä ei ole ihmisen tekemiä kuppeja, mutta niissä voi olla luontaisia syvennyksiä, lokeroita tai koloja, joihin on käyty uhraamassa. Uhrikivi saattaa olla ulkoasultaan jotenkin poikkeava, esimerkiksi ”alttarimainen” tai siinä voi olla laaja kuoppamainen syvennys, johon kerääntyy sadevettä. Uhrihalkeamasta hyvä esimerkki on Lieksassa Kolin kallion uhrihalkeama.¹⁾

Uhrikivien käytöstä on erilaista ja eri-ikäistä perimätietoa. Kiville kerrotaan viedyn sato-onnen turvaamiseksi ruoka- ja juomauhreja samaan tapaan kuin kuppikivillekin.²⁾

Karjalan vanhoista uhri- ja palvontapaikoista kerrotaan historiallisissa lähteissä, esimerkiksi Novgorodin arkkipiispa Makarin ns. Vatjan viidennekseen vuonna 1534 osoittamassa paimenkirjeessä sekä eräässä kronikan katkelmassa. Pappismunkki Ilja lähetettiin tuolloin Inkeriin, Karjalaan ja Kuolan Lappiin hävittämään pakanalliset palvontapaikat, kivet ja puut. Vatjan viidenneksen hallintoalueeseen kuului laajoja osia itäisimmästä nyky-Suomesta, sekä Pohjois- että Etelä-Karjalasta. Konevitsan luostarisaaren Hevoskivelle kerrotaan viedyn hevosuhreja ennen luostarin perustamista (1393).³⁾

Ilmiasultaan ja käytöltään kivet voi kenties rinnastaa lappalaisten seitoihin.

Kupittomien uhrikivien käyttöaikaa ei tunneta. Tietoja kivien palvonnasta on 1500-luvulta: Mikael Agricola mainitsi jumalaluettelossaan palvonnan kohteina kivet, samoin arkkipiispa Makari paimenkirjeessään 1534. Kiville uhraamisesta on tietoja vielä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta.⁴⁾

Kiville uhraamisesta on kirjattu tietoa eri puolilta Suomea. Uhrikiviä ei ole systemaattisesti kartoitettu arkeologisina kohteina. Muinaisjäännösrekisterissä kupittomia uhrikiviä on kymmenkunta, monet Itä-Suomesta. Tapa uhrata kiville lienee ollut tavallinen varsinkin ortodoksialueella. Uhrikiviä tunnetaan luovutetun Karjalankin alueelta.

Uhrikivet ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä, mikäli kohteisiin liittyy luotettavaa perimätietoa. Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu, sivu 119.

Harva, Uno 1948. Suomalaisten muinaisusko. Porvoo-Helsinki.
Pulkkinen, Risto 2016. Suomalainen kansanusko: Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus, Helsinki.
Taskinen, Helena 2000. Vanhat pyhät uhripaikat. Julkaisussa Lovén, Lasse & Rainio, Heikki (toim.): Kolin perintö: Kaskisavusta kansallismaisemaan: 94–103.
Uino, Pirjo 1997. Ancient Karelia – Archaeological Studies. Muinais-Karjala – Arkeologisia tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104.
Uino, Pirjo 2003. Viikinkiaika. Julkaisussa Saarnisto, Matti (toim.): Viipurin läänin historia 1. Karjalan synty: 313–382. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.