Kiinteitä tai väliaikaisia puun uitossa käytettyjä rakenteita, joiden avulla hallittiin ja ohjailtiin vettä ja siinä uitettavaa puutavaraa.

Erilaisia uittolaitteita on rakennettu puusta, kivestä, maasta, betonista ja teräksestä. Arkeologisoituneiden uittolaitteiden jäännökset ovat yhtä vaihtelevia kuin niissä käytetyt rakenteet. Puusta ja kivestä uomaan rakennetuista rakenteista, kuten esimerkiksi suisteseinistä ja kivellä täytetyistä hirsiarkuista, on usein säilyneenä vain niiden vedenalaisia osia. Uittopadon jäänteenä voi olla esimerkiksi osin uomassa ja sen reunalla jatkuva puusta, kivestä ja maasta rakennettu patovalli.

Uittokanavassa vesi voi virrata yhä tai kanavan suu on myöhemmin suljettu vedeltä. Uittokanaviin voi liittyä osin säilyneitä reunoja tukeneita puu- ja kivirakenteita. Kanavien reunoilla sijaitsee usein niiden rakentamisessa syntyneitä maa- ja kiviaineskasoja. Kanaviin voi liittyä myös juoksutuspatoja ja kallioon louhittuja osuuksia.

Muuta vedenkäyttöä häiritsevät uittolaitteet on yleensä purettu uittoväylän lakkautuksen jälkeen. Säilyneiden uittolaitteiden tapauksissa niistä on purettu vain ne osat, joiden on katsottu haittaavan muuta veden käyttöä.

Uitto on ollut suhteellisen vähäistä 1500-luvulta 1850-luvulle jatkuneella vesisahojen aikakaudella¹⁾. 1700-luvulta puiden uitosta on tietoja Kokemäenjoen vesistöltä, Kymenkartanonläänistä, Oulunjoelta ja Vantaanjoelta²⁾. Laajamittainen puun uitto alkoi kuitenkin vasta höyrysahojen myötä 1860-luvulla. Uittaminen pysyi tärkeimpänä puun kuljetusmuotona 1960-luvulle saakka³⁾.

Uittolaitteiden rakentaminen ja ylläpito ajoittuu uiton kultakaudelle 1860-luvulta 1960-luvulle. Uiton päättymistä ja vesistön uittosäännön kumoamista seurasi 1970-luvulla alkaneet velvoitekunnostukset. Velvoitekunnostuksissa vesistöistä poistettiin muuta vedenkäyttöä haitanneet ja vaaraa aiheuttaneet rakenteet⁴⁾. 2000-luvun alkuun jatkuneissa velvoitekunnostuksissa poistettiin suuri osa uittolaitteista.
Meriuitto jatkuin 1990-luvulle saakka⁵⁾ ja järviuittoa harjoitetaan yhä Saimaalla.

Uittolaitteita rakennettiin vesistöjen uittoväylille helpottamaan puiden kuljettamista uittamalla. Niiden avulla ohjattiin virran kulkua, estettiin uitettavien puiden ruuhkautumista, kuljetettiin uitettavat puut uittoa estävien rakenteiden ohitse ja pidettiin puut halutulla reiteillä tai paikallaan halutussa paikassa. Uittolaitteista on erilaisia muunnoksia ja niistä käytetty nimistö on rikasta.

Osa virtavesiin rakennetuista uittolaitteista oli väliaikaisia. Ne purettiin uittokerran päätteeksi. Pitkäikäisiä kiinteitä uittolaitteita ylläpidettiin korjaamalla ja uusimalla niiden rakenteita.

Vuoden 1961 ja nykyinen vesilaki edellyttivät muuta vedenkäyttöä haittaavien rakenteiden purkamista uiton päätyttyä vesistöissä. Näissä uiton päättymisen jälkeen tehtävissä velvoitekunnostuksissa kiinteätkin laitteet tulivat yleensä ainakin osin puretuiksi. Säilyneet uittolaitteet on oletettavasti arvioitu haittaamattomiksi tai ne sijaitsevat alueella, jotka eivät kuulu uittosäännön piiriin.

Yleisimpiä uittolaitteita ja -rakenteita⁶⁾:

Otvat (tai otvitukset) olivat pienissä virroissa käytettyjä ohjeita, joilla varmistettiin uitettavien puiden kulku virran keskellä. Otva rakennettiin kiinnittämällä kookkaita puita latvasta penkereelle siten, että tyvipää oli viistosti vesirajassa myötävirran suuntaan. Otvat olivat väliaikaisia rakenteita, jotka purettiin uittokerran lopuksi.

Kapeisiin, kivisiin, mutkaisiin ja kiivasvirtaisiin väyliin rakennetut kossat olivat kuin järeämpi versio otvasta. Kossa oli vinottain uittoväylää vastaan koottu tukkikasa. Yleensä ne olivat kookkaita ja pysyivät paikallaan omalla painollaan. Kossa voitiin rakentaa myös kivestä. Kossien avulla väylää kavennettiin ja sekä veden syvyyttä että virtauksen voimaa saatiin kasvatettua. Puiset kossat oli tehty lyhytaikaiseen käyttöön, ja ne purettiin käytön jälkeen.

Säännöllisesti käytetyillä uittoväylillä kossat korvattiin suisteseinillä (myös ohjeseinä, ohjepato, ohjemöljä, suistepato, parko). Suisteita käytettiin myös rantojen suojauksessa ja sivu-uomien sulkemisessa. Puun lisäksi suisteita rakennettiin kivestä, rautalevyistä ja betonista.

Jokiuiton suvanto- ja lampijaksoilla uitettavia puita ohjattiin ohjepuomeilla. Puomit valmistettiin kiinnittämällä puita toisiinsa esimerkiksi vitsaksilla tai rautalangalla. Niiden avulla pystyttiin rajaamaan tukit tietylle väylälle, mikä mahdollisti samanaikaisen veneliikenteen. Puomeja oli useita eri tyyppejä.

Uittorakenteet vaativat usein kiinnikkeitä. Kookas kivi, puu tai kallioon kiinnitetty rautalenkki olivat soveliaita puomien ja tukkilauttojen sitomiseen. Joki- ja järviuitossa käytettiin kiinnittämiseen puupaaluja ja useammasta yhteen liitetystä paalusta tehtyjä pollareita (myös ukko), jotka juntattiin talvella jäältä käsin kiinni pohjaan. Kestävään kiinnittämiseen käytettiin myös kivellä täytettyjä hirsiarkkuja.

Uittopato (myös tammi, säästöpato) rakennettiin latvavesille veden säännöstelyä varten. Padon avulla vettä saatiin säästettyä käytettäväksi uiton aikana. Patoja rakennettiin erilaisin rakentein puusta, maasta ja kivestä, ja myöhemmin myös betonista.

Uittoränni (myös uittoruuhi, uittokouru) rakennettiin paikkoihin, joissa oli uitolle liian hurjia koskia tai tukit oli ohjattava voimalaitoksen, myllyn tai sahan patojen ohitse. Uittorännit tehtiin yleensä puusta, mutta toisinaan myös teräksestä.

Uittokanavia rakennettiin oikaisemaan joen voimakkaita mutkia tai ohittamaan koskipaikkoja. Harvinaisia uittorakenteita ovat uittotunnelit (Tampere, Kouvola) ja maakannasten ylittämiseksi tehdyt siirtolaitokset, kuten ylinostolaitteet, tukkitiet ja siirtoradat (muun muassa Kuusamo, Lappeenranta, Mäntyharju, Vääksy).

Pääosa uittolaitteista on rakennettu 1860–1960-luvuilla.

Suomen tukkien uitossa käytetyt vesialueet. Käytännössä koko Suomen virtavedet ja niihin yhdistyvät järvet pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Uittoa on harjoitettu myös merellä.

Yli satavuotta vanhat uittolaitteet voidaan luokitella muinaismuistolain tarkoittamiksi ja rauhoittamiksi kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Käytännössä kiinteitä uittolaitteita on kuitenkin yleisesti korjattu ja uusittu noin sata vuotta kestäneen uittokauden aikana. Suurin osa säilyneistä uittolaitteista on määritelty muiksi kulttuuriperintökohteiksi niiden nuoren iän takia.

Lammassaari, Veikko 2002. ”Vesilaki ja uitto.” Vesitalous, 5/2002: 14–18.
Oksala, Arvid 1947. Uittoteknologia. Porvoo: WSOY.
Pakkanen, Esko 2004. Antaa pölkyn juosta!. Pieni kirja uitosta. Metsämiesten säätiö, Helsinki.
Pakkanen, Esko 2012. Joka uittaa se voittaa. Suomen uittajainyhdistys ry 1912–2014. Helsinki: Teollisuuden metsänhoitajat.
Pakkanen, Esko 2015. Ankravee! Kirja uitosta. Helsinki: Metsäkustannus.
Peltonen, Matti 1991. Uiton historia. Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle. Helsinki: Tekniikan museo.
Pärnänen, Sinikka 2012. Vesistöjen kunnostaminen uiton jälkeen. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja, nro 306. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys.
Rudenschöld, Ulrik 1889. Ulrik Rudenschöldin kertomus taloudellisista y.m. oloista Suomessa 1738–1741 = Ulrik Rudenschölds berättelse om ekonomiska o.a. förhållanden i Finland 1738–1741. Todistuskappaleita Suomen historiaan, 6. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Anttila, Aki 1998. Vanhojen Vesirakenteiden Inventointi 1995–1997. Länsi-Suomen ympäristökeskuksen moniste 21/1998. Länsi-Suomen ympäristökeskus, Vaasa
Käpy, Artturi 1928. Kuvia Itä-Suomen metsistä, uittoväyliltä, sahoista ja laivaussatamista. Viipuri: Artturi Käpy.
Miettinen, Tuulikki, Erkki Kaijalainen ja Maisa Siirala 1994. Pohjois-Savon Vanhat Vesirakenteet. Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja nro 447. Vesi- ja ympäristöhallitus, Helsinki.
Mökkönen, Teemu (toim.) 2025. Suomen virtavesien kulttuuriperinnön tilannekuva – Jääkaudesta nykyhetkeen. Museoviraston selvityksiä 8. Museovirasto, Helsinki.