Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut


Sivupalkki

wiki:vasarapaja


Vasarapaja

Määritelmä

rakennus, jossa masuunissa tuotettu takkirauta jalostetaan

Kuvaus

Vasarapajat erottuvat kookkaina rakennusten pohjina, joiden lattiakerroksissa on yleensä näkyvillä paljon kuonaa ja myös hiiltä. Vasarapajakuona on ruskea tai mustaa (vrt. masuunikuona, joka on tyypillisesti sinisen, vihreän tai harmaan kirjavaa). Hiilihuoneen ja hiilivaraston paikat erottuvat vasarapajoista yleensä kuonan puutteen ja erityisen paksun hiilikerroksen ansiosta.

Historia ja käyttö

Vasarapajassa sijaitsivat takkiraudan jatkojalostamiseen tarvittavat vasarat, jotka toimivat vesivoimalla ja 1800-luvulta alkaen myös höyryvoimalla. Masuunissa tuotettu takkirauta ei ollut taottavissa ennen kuin sen hiilipitoisuutta ja epäpuhtauksia oli poistettu mellotuksen avulla. Mellotuksessa takkirauta sulatettiin kankivasarapajassa sijainneessa ahjossa uudelleen ja taottiin kankivasaran avulla käyttökelpoiseksi ainesraudaksi. Kankivasarapajassa oli yksi tai kaksi suurta ahjoa ja raskasta vesivasaraa. Ahjossa oli avosuinen tulipesä, joka mahdollisti suurten rautakimpaleiden käsittelyn. Suuret ahjot ja vesivasaroiden alasimet vaativat raskaita ja tukevia perustuksia. Sekä vesivasarat että ahjojen palkeet toimivat vesirattaiden avulla. Mellotustavasta riippuen kankivasarapajat jakautuivat eri ryhmiin. Vanhimmat kankivasarapajat olivat ns. saksalaispajoja. Niiden rinnalla kokeiltiin 1700-luvulla vallonitaontaa. Uutta tekniikkaa edustivat 1850-luvulla käyttöön otetut lancashire- ja franche-comte-menetelmät.1) Vasarapajojen rakenteista löytyy erinomaisia kuvauksia Sven Rinmanin 1700-luvun lopussa julkaisemissa mallipiirroksissa2).

Kankivasarapajat olivat kookkaita hirsirakennuksia, mutta suurilla ruukeilla seinien alaosat saattoivat 1700-luvulta alkaen olla kivestä. Kokonaan muuratut pajarakennukset yleistyivät 1800-luvun loppua kohden. Vasarapajan pituus oli usein yli 20 metriä ja leveys yli 10 metriä. Maastossa rakennuksen perustus saattaa olla tuntuvasti tätä leveämpi, jos siihen liittyy kivettyjä vesirännejä.3) Inkoon Fagervikissa on yhä saksalaispaja ahjoineen, erityisen hyvin säilynyt raunio puolestaan Salon Perniön Kuustossa.

Ruukkien manufaktuuripajat muistuttivat kankivasarapajoja, mutta niiden kaikki rakenneosat olivat pienempiä. Kankivasara painoi noin 300–400 kiloa ja nippuvasara noin 100 kiloa, mutta naulavasara saattoi painaa vähemmän kuin viisi kiloa. Nippuvasarapajassa taottiin erilaisia työkaluja ja muita takeita, naulavasarapajassa erityisesti nauloja.4)

Ajoitus

1500-luvulta 1900-luvun alkuun.

Levintä

Vanhempien rautaruukkien painopiste on ollut rannikoilla, erityisesti Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Järvimalmin käyttöön perustuneita rautaruukkeja perustettiin 1700- ja 1800-luvuilla erityisen paljon Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan.

Suojelustatus

Teollista aikaa eli 1860-lukua edeltävien vasarapajojen jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Lähteet

Garney, Johan Carl 1791. Handledning uti Svenska Masmästeriet. Stockholm
Hildebrand, Karl-Gustaf 1987. Svenskt järn under sexton- och sjuttonhundratalet. Exportindustri före industrialismen. Jernkontorets bergshistoriska skrifytserie 20. Jernkontoret, Stockholm.
Härö, Erkki (toim.) 1994. Leineperin rautaruukki 1994. Tutkimus- ja restaurointiraportti, Museovirasto.
Härö, Erkki 1998–2005. Suomen vuoritoimi ja metalliruukit – Historical mining and metallurgy in Finland. 1998–2005. http://docplayer.fi/3626-Suomen-vuoritoimi-ja-metalliruukit-historical-mining-and-metallurgy-in-finland.html
Magnusson, Gert (toim.) 2014. Nya Lapphyttan – medeltida bergsmannakunskap rekonstruerad Jernkontorets bergshistoriska utskott H 80. Jernkontoret, Stockholm.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Pettersson Jensen, Ing-Marie 2012. Norberg och järnet. Bergsmännen och den medeltida industrialisering. Jernkontorets bergshistoriska skriftserie 46. Jernkontoret, Stockholm.
Rinman, Sven 1788, 1789. Bergswerks Lexicon I–II och planscher. Stockholm.

Muu kirjallisuus

Viitteet

1) , 3) Hildebrand 1987: 46–58; Härö 1998.
2) Rinman 1788–1789
4) Härö 1994: 34; Härö 1998
You could leave a comment if you were logged in.
wiki/vasarapaja.txt · Viimeksi muutettu: 2020/04/16 07:34 / Veli-Pekka Suhonen