Paikka, jossa on harjoitettu kullanhuuhdontaa.

Kullanhuuhdontapaikoilla on useimmiten runsaasti erilaisia jäännöksiä varsinaisesta huuhdontatoiminnasta, mutta myös siihen liittyvästä asutuksesta. Kullanhuuhdonnasta kertovat esim. padot, kivannot ja huuhdontakasat sekä vesirännien, koneiden ja työvälineiden jäännökset. Asutuksen jälkiä ovat muun muassa kämpänpohjat ja erilaisten muiden rakennuksien jäännökset. Kullanhuuhdontapaikoilla voi myös olla jäljellä valtausten rajapyykkejä. ¹⁾

Historiallisten lähteiden ensimmäiset maininnat Lapista löytyneestä kullasta ovat peräisin 1500-luvulta, mutta tiedot ovat varsin epämääräisiä ja niiden totuudenperää voidaan kyseenalaistaa. Mahdollisesta löytöpaikasta ei myöskään ole sen tarkempaa tietoa.²⁾

Suomen ensimmäiset varmat kultalöydöt tehtiin 1800-luvulla. Pieniä kultalöytöjä tehtiin jo 1830- ja 1840-luvulla Keminmaalla ja Kuusamossa ja 1860-luvulla Tenojoella, mutta esiintymät olivat varsin vaatimattomia. Mittavampia kultaesiintymiä löytyi lopulta 1860-luvun lopulla Ivalojoen varrelta ja tämä johti vuosien 1870–1872 kultaryntäykseen. Vuonna 1873 rikas kultaesiintymä löytyi Palsinojalta ja vuonna 1879 Sotajoelta. Ivalon lisäksi vilkasta kullanhuuhdonta-toimintaa syntyi Tolosjoen itäpuolelle, kun Laanilan kulta-alueeksi nimitetyltä alueelta löytyi vuonna 1887 kultaa. Perinteisen kullanhuuhdonnan ohella Ivalon ja Laanilan kulta-alueilla alettiin harjoittaa koneellista kullanhuuhdontaa 1920-luvulla kun Oy Ivalojoki Ab ja Oy Lapin Kulta aloittivat toimintansa vaihtelevalla menestyksellä. Molemmat yritykset velkaantuivat pian ja niiden toiminta loppui jo muutaman vuoden kuluttua.³⁾

Tankavaarassa löytyi vuonna 1934 rikas kultaesiintymä, joka johti vilkkaaseen kullanhuuhdontatoimintaan. Lemmenjoelta kultaa oli löytynyt jo 1900-luvun alussa, mutta epäonnistuneet koehuuhdonnat ja kullanetsinnät seuraavilla vuosikymmenillä tappoivat uskon Lemmenjoen kultaan. Uusia löytöjä saatiin kuitenkin vuonna 1945 ja alueen vilkas kullanhuuhdontatoiminta sai alkunsa.⁴⁾

Kullanhuuhdonnassa maa-aines lapioitiin ensin ränneihin, joita pitkin johdettiin vettä. Rännissä vesi vei suurimman osa maa-aineista mennessään, mutta raskaat kultahituset jäivät rännin pohjaan. Rännin pohjalle kertynyt kullansekainen sora huuhdottiin rautavaskoolissa. Mikäli kullanhuuhdontapaikalla ei ollut saatavilla juoksevaa vettä soraa voitiin myös huuhtoa isoissa kaukaloissa. Jokien matalikkoihin voitiin myös tehdä kivisiä aitauksia, joita pumpattiin kuiviksi ja huuhdottiin pohjan hienompi maa-aines.⁵⁾

1800–1900-luku

Pohjois-Suomi

Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen ikäraja) kullanhuuhdontaan liittyvät rakennelmat ovat muinaismuistolain rauhoittamia.

Heinäaho, Heli, Mattila, Hanna, Syrjänen, Inkeri & Launonen, Kauko(toim.) 2012. Kultajoki kertoo: julkaisu Kultamuseon suorittamista tutkimus-, inventointi- ja entisöintitöistä Ivalojoella 1975-2010. Kultamuseon julkaisuja 32. Tankavaara: Kultamuseosäätiö.
Hirviniemi, Helena, Kaltiainen, Pirjo, Haavikko, Jari, Mustakallio, Marja & Bonsdorff, Margareta von 1982.Ivalojoki, Sotajoki, Palsioja: mittauspiirustuksia kullankaivajien rakennuksista ja rakennelmista. Oulun yliopisto ja Kultamuseo.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset: tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3. Helsinki: Museovirasto.
Stigzelius, Herman 1986. Kultakuume: Lapin kullan historia. Helsinki: Suomen matkailuliitto.