Hyötykasvien viljelyä varten raivattu ja toistuvan pintakerroksen muokkauksen muodostama laajahko maa-alue, joka voi esiintyä maisemassa yksittäisenä alueena tai osana laajempaa kokonaisuutta

Muinaispelto = yleensä esihistoriaan tai keskiajalle ajoittuvan pellon jäännökset, jotka muodostuvat yhdestä tai useammasta fossiloituneesta peltokerroksesta ja niihin liittyvistä muokkausjäljistä.
Fossiloitunut peltokerros = käytöstä pois jäänyt muokkauskerros
Fossiloitunut pelto = hylätyn pellon jäännökset, peltoraunio, vrt. muinaispelto.
Peltojärjestelmä = useasta yksittäisestä pellosta muodostuva kokonaisuus

Muinainen pohjoisella metsävyöhykkeellä tapahtunut hyötykasvien viljely voidaan karkeasti jakaa kahteen päämenetelmään: kaskiviljelyyn ja kiinteään peltoviljelyyn. Kaskiviljelyssä on useita eri metsätyypeille soveltuvia menetelmiä. Kiertelevää kaskeamista pidetään yleisesti vanhimpana viljelymenetelmänä, sillä kaskialueita ei normaalisti muokata¹⁾. Varsinainen pelto alkaa muodostua kun samaa aluetta muokataan toistuvasti ja maapohjaa parannetaan mm. lannoittamalla vastaamaan paremmin hyötykasvien tarpeita. Kaskeaminen ja kiinteä peltoviljely ovat olleen käytössä rinnakkain pronssikauden lopulta lähtien aina pitkälle historialliselle ajalle. Kokonaan kiinteään peltoviljelyyn siirtyminen tapahtui vaiheittain eri alueilla.

Kun pellon muokkaaminen lopetetaan, se fossiloituu vähitellen ja muuttuu muinaisjäännökseksi. Yleensä muokkaamisen loppuminen muuttaa pellon laitumeksi tai niityksi. Mikäli laidunta tai niittyä ei käytetä, alue metsittyy ajan kuluessa kokonaan. Käytöstä pois jääneisiin peltoihin liittyviä jäännöksiä ovat mm. raivauksen ja käytön myötä syntyneet viljelyröykkiöt, peltoterassit, ojat ja kiviaidat. Peltoihin saattaa liittyä myös rakennusten kuten latojen ja riihien pohjia, joista jälkimmäiset voidaan tunnistaa kiukaan rauniosta. Pelloissa voi olla myös kivettyjen tulisijojen jäännöksiä. Näiden tarkoitusta tai syntyhistoriaa ei tunneta. Vanhoilla pelloilla saattaa myös olla maan sisään tehtyjä kivilatomuksia, jotka ovat toimineet vettä pois johtavina ”salaojina”. Niitä on tehty tiettävästi ainakin 1600–1700-luvuilta lähtien.²⁾ Muinaispeltoihin liittyviä ojia tunnetaan Mikkelin Orijärveltä ³⁾.

Muinaispelloiksi kutsutaan esihistoriallisia ja keskiaikaisia peltoja, jotka ovat säilyneet nykyisten muokkauskerrosten tai asutuksen alla. Muinaispeltojen jäännöksiä voidaan löytää esimerkiksi pronssi- ja rautakautisilta asuinpaikoilta, autioituneilta kylänpaikoilta tai jopa kaupunkialueilta. Varsin usein moderni pellonmuokkaus tuhoaa vanhempia viljelykerroksia, jolloin niissä olevat arkeologiset löydöt sekoittuvat moderniin muokkauskerrokseen. Muinaispellossa voi olla havaittavissa useampi muokkauskerros. Muinaispellot voivat muodostaa myös peltojärjestelmiä. Suurin osa Suomesta löydetyistä muinaispelloista tai niiden osista ajoittuu rautakauteen, mutta osa pelloista on otettu käyttöön jo pronssikaudella ⁴⁾. Muinaispellon voi tunnistaa ristiin menevistä, perusmaan pinnassa erottuvista auran jälkistä. Jäljet ovat syntyneet koukkuauran leikatessa puhdasta perusmaata kynnön yhteydessä. Muinaispeltokerroksesta voi löytyä arkeologista esineistöä. Maanäytteistä voidaan tunnistaa viljelykasveja ja löytää radiohiiliajoitukseen sopivia viljanjyviä, joiden avulla voidaan selvittää peltoviljelyn ja sen menetelmien historiaa⁵⁾.

Potentiaalisia muinaispeltoja ovat ainakin isoajakoa edeltävissä kartoissa näkyvät vanhojen kylien rintapellot, jotka ovat jääneet pois viljelyksestä jo ennen 1900-lukua. Muinaispeltojen etsimisen apuna voi käyttää myös maaperäkarttoja, joista voi jäljittää helposti muokattavia maalajeja, kuten karkeaa hietaa. Fossiloituneet pellot voivat indikoida autioitunutta asutusta. Tällöin tarkemmissa arkeologisissa tutkimuksissa peltojen lähialueilta on löydettävissä asutuksen liittyviä jäännöksiä. Esimerkiksi Ruotsissa fossiloituneet pellot liittyvät usein autiopyöleihin ⁶⁾.

Muinaispeltojen tarkkoja pinta-aloja on harvoin saatu selville. Poikkeuksen tähän muodostaa Mikkelin Orijärvi, jossa on tutkittu viiden rautakaudelta keskiajalle käytössä olleen pellon jäännökset. Orijärvellä jokaiseen muinaispeltoon liittyi useita eri käyttövaiheita. Orijärven pellot olivat pitkänomaisia ja melko pienialaisia. Modernin muokkauskerroksen alla säilyneiden peltovaiheiden koko vaihteli 200 ja 1500 neliömetrin välillä. Peltojen pieni koko viittaa yksivuoroviljelyyn.⁷⁾.

Oman ryhmänsä fossiloituneiden peltojen joukossa ovat vanhat kaskimaat. Kaskialueilla on usein runsaasti raivausröykkiöitä sekä varastokuoppia esim. kaskinauriille. Kaskialueiden yhteydessä voi olla myös kaskeajien asumusten jäännöksiä⁸⁾.

Maanviljely muodosti Suomessa talouden perustan viimeistään keskiajalla. Viljelyjäännöksiä kuten auranjälkiä ja mahdollisia fossiilisia peltokerroksia havaitaan melko usein rautakautisten ja keskiaikaisten kohteiden tutkimusten yhteydessä. Muinaispellot ovat kuitenkin Suomessa vielä melko harvinaisia; vain noin 15 peltoa on tutkittu arkeologisesti. Tutkituista kohteista vain Mikkelin Orijärvellä ja Valkeakosken Rapolassa⁹⁾ on tutkittu muinaispeltoja laajemmin. Suuri osa tutkituista muinaispelloista ajoittuu myöhäisrautakaudelle, noin 800-1150/1300 jaa. Lisäksi tiedossa on joitakin keskiaikaisia fossiloituneita peltoja kylistä ja kaupungeista (esim. Espoo Mankby & Finno, Hanko Gunnarsängen, Rauma Kalatori)¹⁰⁾.

Keskiajan alussa peltomaa koostui epäsäännöllisen muotoisista peltotilkuista- ja lohkoista, joita talot olivat raivanneet ja joita ne itse viljelivät. Järjestelmää kutsutaan lohkojaoksi. Lohkojako säilytti pisimpään asemansa harvaan asutuilla seuduilla, joille ei syntynyt tiheää kyläasutusta. Pellon muokkaus tehostui keskiajan kuluessa merkittävästi entistä kehittyneempien työvälineiden, kuten uusien auratyyppien myötä. Sarkajakoon alettiin siirtyä keskiajan kuluessa, mutta se ilmeisesti toteutettiin eräillä alueilla, kuten Itä-Uudellamaalla, laajemmin vasta uuden ajan alussa. Vaikka sarkajako oli vallitseva maankäyttöjärjestelmä, säilyi lohkojako useissa kylissä joko osittaisena tai kokonaisena isojakoon 1700-luvulle saakka.¹¹⁾

Sarkajakoiset pellot aidattiin kahteen vainioon, jotka vuorovuosin olivat viljelyksessä ja kesannolla (ns. kaksivuoroviljely). Kyläyhteisö omisti maan, ja kullekin tilalle jaettiin kylän kaikista pelto- ja niittylohkoista kapeita sarkoja vuorotellen sen perusteella kuinka suuri osuus tilalla oli kylästä. Tällä tavoin taattiin erilaatuisten viljelysmaiden tasapuolinen jakautuminen. Kussakin vainiossa olevien sarkojen peltotyöt oli tehtävä yhtä aikaa ja niissä oli viljeltävä samaa kasvia (ns. vainiopakko).

1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen toimeenpannun isojaon tarkoituksena oli liittää kunkin talon hajallaan olevat sarat yhtenäisemmiksi tiluksiksi, joiden äärelle suositeltiin siirrettäväksi myös rakennukset yhteiseltä kylätontilta eli ryhmäkylästä. Isojakoasetuksia annettiin vuosina 1757, 1762 ja 1775. Isojaon toimeenpano alkoi Pohjanmaalta. Lännestä se eteni kohti maan itä- ja pohjoisosia. Jako saatiin päätökseen Lapissa vasta 1930-luvulla.

Vuonna 1848 annettiin maanmittausohjesääntö, jonka toimeenpanoa nimitetään uusjaoksi. Sen mukaan talon kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen säännöllisen muotoiseen palstaan. Mikäli kylällä oli ahdas tonttimaa tai osa peltomaasta oli siitä etäällä, oli yhden tai useamman talon ulosmuutettava sopiviin paikkoihin. Uusjakotoimitus johti voimakkaaseen kylistä ulosmuuttoihin ja nopeutti Etelä- ja Länsi-Suomen vanhojen ryhmäkylien hajoamista.

Esihistorialliselta ajalta 1900-luvulle.

Tunnetut muinaispellot sijaitsevat Suomen historiallisen peltoviljelyn alueella (Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjanmaa, Uusimaa, Häme, Kymenlaakso, Etelä-Savo, Etelä-Karjala). Peltoja on todennäköisesti tämän rajauksen ulkopuolellakin, koska muokkausta tai raivausta edellyttävää viljelyä on harjoitettu monilla alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Muinaispellot ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Grotenfelt, Gösta 1901. Suomen polttoviljelys. Porvoo.
Haggrén, Georg 2015. Talous- ja elinkeinot. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki.
Holmblad, Peter 2010. Coastal Communities on the Move. House and Polity Interaction in Southern Ostrobothnia 1500 BC – AD 1. Archaeology and Environment 26. Department of Historical, Philisophical and Religious Studies. Umeå 2010.
Jarva, Eero 1986. Pohjois-Suomen kiviröykkiöistä Pellon Pikkutaivaankankaan ja Haapaveden Pirnesjärven tutkimusten valossa. Faravid 10: 97–116.
Lempiäinen-Avci, Mia, Knuutinen, Tarja & Holappa, Maija 2016. Ancient fields in the medieval village of Mankby in Espoo. Mankby, a deserted medieval village on the coast of southern Finland. Archaeologia medii aevi finlandiae XXII. Ed. Harjula, Janne & al. Mustasaari.
Mikkola, Esa; Alenius, Teija & Lavento, Mika 2015 Prehistoric Agriculture and the Ancient Fields of Orijärvi, Finland. Teoksessa Agricultural and pastoral landskapes in pre-industrial society, Choices, Stability and Change, edited by Fèlix Retamero, Inge Schjellerup and Althea Davies, Oxbow Books 2015, Oxford & Philadelphia: 143–158.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.
Taivainen, Jouni 2008. Kaskiprojektin tutkimuksia Lempäälän Toritussa. Pirkan maan alta 9. Tampereen museoiden julkaisuja 105.
Vanhanen, Santeri ja Koivisto, Satu 2015 Pre-Roman Iron Age settlement continuity and cereal cultivation in coastal Finland as shown by multiproxy evidence at Bäljars 2 site in SW Finland. Journal of Archaeological Science: Reports 1 (2015): 38–52.
Vikkula, Anne; Seppälä, Sirkka-Liisa & Lempiäinen, Terttu 1994. The Ancient field of Rapola Fennoscandia Archaeologica XI: 41–57.

Antonsson, Hans 2004. Landskap och ödesbölen. Jämtland före, under och efter den medeltida agrarkrisen. Meddelande 129/Kulturgeografiska institutionen, Stockholms universitet.
Fossil åkermark i Småland. Skogstyrelsen- Länsstyreserna, Kronoberg, Jönköping. http://www.lansstyrelsen.se/kronoberg/SiteCollectionDocuments/Sv/publikationer/kultur/Fossil-akermark_web.pdf.
Gren, Leif 1997. Fossil åkermark. Fornlämningar i Sverige 1. Riksantikvarireämbetet.