Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut


Sivupalkki

Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Ajankohtaista
Ohjeet
Seminaarit
Hankekuvaus
Tekijät
Yhteystiedot
Linkit
Artikkelit
Keskustelu

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Aihealueet

Työkalut

wiki:muinaispelto


Muinaispelto

Määritelmä

Esihistoriallisen tai historiallisen viljelyn jäännös, johon voi kuulua raivauksen tai muokkauksen seurauksena muodostuneita rakenteita, kerrostumia tai jälkiä

Muinaispelto = yleensä esihistoriaan tai keskiajalle ajoittuvan pellon jäännökset, jotka muodostuvat yhdestä tai useammasta fossiloituneesta peltokerroksesta ja niihin liittyvistä muokkausjäljistä.
Fossiloitunut peltokerros = käytöstä pois jäänyt muokkauskerros
Fossiloitunut pelto = hylätyn pellon jäännökset, peltoraunio, vrt. muinaispelto.
Peltojärjestelmä = useasta yksittäisestä pellosta muodostuva kokonaisuus

Kuvaus

Muinaispelloiksi kutsutaan esihistoriallisen tai historiallisen viljelyn jäännöksiä, jotka ovat syntyneet raivauksen tai jatkuvan muokkauksen seurauksena. Muinaispellon käsitettä käytetään yleensä vain niistä viljelymaista, joissa on selvä muokkauskerros. Se kuuluu laajempaan viljelyjäännösten ryhmään, joista tavallisimpia ja tunnetuimpia ovat viljelyalueilta raivatut kiviröykkiöt, jotka voivat muodostaa laajoja ryhmiä. Historiallisen ajan pelloille taas ovat tyypillisiä maatuneet ojat ja peltoaloja rajaavat kiviaidat, riihien ja muiden rakennusten perustat. Pohjois-Suomessa tunnetaan myös historiallisen ajan viljelyyn liittyvien vaaratarhojen jäännöksiä. Vaaratarhoilla tarkoitetaan korkealle vaaroihin raivattuja peltolohkoja, joiden ympärille on koottu massiivisia kiviaitoja hallan torjumaan.

Peltoviljely on toinen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tunnetuista muinaisista hyötykasvien viljelytavoista. Toinen tapa on ollut kaskiviljely, jossa on käytössä useita eri metsätyypeille soveltuvia menetelmiä. Kiertelevää kaskeamista pidetään yleisesti vanhimpana viljelymenetelmänä, sillä kaskialueita ei tavallisesti muokata1). Kaskeaminen ja peltoviljely ovat olleet käytössä rinnakkain pronssikauden lopulta lähtien aina pitkälle historialliselle ajalle. Peltoviljely on tullut vallitsevaksi viljelymuodoksi vaiheittain.

Muinaispelto on käsitteenä liitetty nimenomaan muokkausviljelyyn ja muokkaus puolestaan peltoviljelyyn. Kaskeamisestakin on syntynyt jäännöksiä, joita voidaan tutkia arkeologisesti. Kaskialueilta voi tavallisesti olla satoja raivauksen tuloksena syntyneitä röykkiöitä tai muita rakennelmia. Kaskialueiden tuntumasta tunnetaan usein myös kaskeajien asumusten jäännöksiä ja varastokuoppia kaskinauriille.2).

Muinaispelloksi määritelty muinaisjäännös alkaa muodostua, kun peltomaan muokkaus lopetetaan ja alue jää viljelymaana pois käytöstä. Peltomaata voidaan pitää edelleen maatalouskäytössä, ottaa laitumeksi tai hoitaa niittynä ja muokata jossain vaiheessa uudelleen pelloksi. Pellon muokkauksessa aikanaan syntyneet rakenteet ja kerrostumat jäävät kuitenkin maaperään ja alkavat ”fossiloitua”. Kun maatalouskäyttö loppuu kokonaan, peltomaa alkaa nopeasti metsittyä. Vanhoja viljelymaita on otettu myös muuhun käyttöön, monet asutusalueet on rakennettu entisille pelloille.

Muinaispellon merkkeihin törmätään lähes aina sattumalta, yleensä asuin- ja hautapaikkojen kaivausten yhteydessä. Muinaispeltojen jäännöksistä suurin osa on todettu nykyisten peltojen muokkauskerrosten alta, mikä kertoo siitä, että viljelyalueita on käytetty pitkään. Historiallisen ajan autioituneilla kylänpaikoilla voi usein havaita muinaisten peltojen jäännöksiä mutta muokkauskerroksiin ja muihin viljelyn jälkiin voi osua myös kaupunkialueilla. Tutkimusten perusteella muinaispellot voivat muodostaa myös laajoja peltojärjestelmiä.

Muinaispelto on muinaisjäännöstyyppinä Suomessa vielä harvinainen, sillä peltomaiden jäännöksiä tunnetaan korkeintaan parikymmentä. Varhaisimpiin arkeologisiin tutkimuksiin kuuluu Pellon Pikkutaivaankankaan historiallisten peltojen tutkimukset 1980-luvulla3). Ensimmäinen esihistoriallinen muinaispelto on todettu ja tutkittu arkeologisesti Valkeakosken Rapolassa 1987–19884). Toistaiseksi laajimmat kaivaukset on tehty 2000-luvulla Mikkelin Orijärvellä, jossa on tutkittu useita peltoja5). Suomessa on arkeologisesti tutkittu lähinnä esihistoriallisen ajan peltoja. Useimmat niistä on ajoitettu rautakauteen, mutta pronssikautisestakin peltoviljelystä on löydetty viitteitä6). Peltojen jäännöksiä on tutkittu myös keskiaikaisten kylien ja kaupunkien kaivauksissa. Keskiaikaisia peltokerrostumia on tavattu Espoosta, Hangosta ja Raumalta7).

Muinaispellon tärkeimpiä tunnusmerkkejä ovat vanhan muokkauskerroksen alapuolisessa mineraalimaassa erottuvat juovat tai ristikkäiset jäljet, jotka ovat syntyneet kyntövälineen leikatessa perusmaahan. Muokkauskerroksia voi muodostua useitakin, jos peltoa on muokattu muun käytön jälkeen jossain vaiheessa uudelleen. Pelloissa voi olla myös kivettyjen tulisijojen jäännöksiä, mutta niiden yhteys peltoihin on epäselvä.

Peltojen vesitaloutta on parannettu ojittamalla jo esihistoriallisella ajalla. Vanhoilla pelloilla tavatut maan sisään tehdyt kivilatomukset voivat olla todisteita salaojituksesta, joka on voinut olla käytössä 1600–1700-luvuilta lähtien8). Pellon muokkauskerrokset voivat kertoa myös maanparannuksen tavoista ja vaiheista. Peltoja on lannoitettu esimerkiksi karjanlannalla jo kauan, mahdollisesti jo esihistoriallisella ajalla.

Muinaispelloista on yleensä tutkittu vain osia eikä peltoalojen koosta ole kovinkaan luotettavaa tietoa. Rapolassa pellon pinta-alaksi on arveltu 500 neliömetriä9) ja Mikkelissä peltoalat vaihtelivat 200 ja 1500 neliömetrin välillä10).

Muinaispeltokerroksesta voi löytyä myös arkeologista esineistöä. Löydöt ovat usein ensimmäinen merkki muinaispellosta, sillä ne sekoittuvat usein myöhempiin muokkauskerroksiin ja voivat nousta pellon pintaan. Löydöt kertovat pellon käytöstä, mutta käyttövaiheista on mahdollista saada tarkempia tietoja ottamalla muokkauskerroksesta ja muokkausjäljistä näytteitä ja ajoittamalla niitä eri menetelmin. Näytteistä on mahdollista tunnistaa makrofossiilianalyysissä viljelykasvien jäänteitä, joita voidaan myös ajoittaa radiohiilimenetelmällä. Makrofossiilianalyysi antaakin tärkeää tietoa peltoviljelyn ja sen menetelmien historiasta11).

Vanhimpien peltojen jäljille voi päästä tutkimalla niitä vanhojen kylien rintapeltoja, jotka ovat olleet peltoina jo isoajakoa edeltävissä kartoissa. Muokkauskerrokset ovat todennäköisesti säilyneet ehjimpinä alueilla, joita ei ole viljelty enää 1900-luvulla. Monissa tapauksissa hylätyt pellot ovat myös merkki autioituneesta asutuksesta ja johdattaa asuinpaikan jäännöksien jäljille.

Historia ja käyttö

Vanhimmat pellot sijaitsevat muokkausviljelyyn hyvin soveltuvilla hieta- ja hiesumailla. Tutkitut peltojäännökset ajoittuvat myöhäisrautakaudelle, viikinki- ja ristiretkiajalle eli noin 800 - 1150/1300-luvuille jaa. Valkeakosken Rapolan pelto on radiohiiliajoituksen perusteella voinut olla käytössä 800-luvulta 1200-luvulle eli rautakauden lopulta keskiajan alkuun12). Mikkelin Orijärvellä on tutkittu viiden rautakaudelta keskiajalle käytössä olleen pellon jäännökset. Jokaiseen muinaispeltoon liittyi useita eri käyttövaiheita. Orijärven peltojen yhteydestä löydetty myös merkkejä ojista13). Rautakauden viljelytavoista on tavattu vähän todisteita. Orijärven pellot olleet pitkänomaisia ja melko pienialaisia, minkä on katsottu viittaavaan yksivuoroviljelyyn.14).

Kasvijäännetutkimusten perusteella rautakautisissa pelloissa on viljelty pääasiassa ohraa. Se on ollut valtavilja Mikkelin Orijärven pelloissa, joista on löydetty myös vehnän ja rukiin jyviä. Valkeakosken Rapolan muinaispellossa on viljelty ainakin ohraa ja vehnää15).

Maanviljely muodosti Suomessa talouden perustan viimeistään keskiajalla. Viljelyjäännöksiä kuten auranjälkiä ja mahdollisia fossiilisia peltokerroksia havaitaan melko usein rautakautisten ja keskiaikaisten kohteiden tutkimusten yhteydessä. Muinaispellot ovat kuitenkin Suomessa vielä melko harvinaisia; vain noin 15 peltoa on tutkittu arkeologisesti. Tutkituista kohteista vain Mikkelin Orijärvellä ja Valkeakosken Rapolassa16) on tutkittu muinaispeltoja laajemmin. Suuri osa tutkituista muinaispelloista ajoittuu myöhäisrautakaudelle, noin 800-1150/1300 jaa. Lisäksi tiedossa on joitakin keskiaikaisia fossiloituneita peltoja kylistä ja kaupungeista (esim. Espoo Mankby ja Finno, Hanko Gunnarsängen, Rauma Kalatori)17).

Keskiajan alussa peltomaa koostui epäsäännöllisen muotoisista peltotilkuista- ja lohkoista, joita talot olivat raivanneet ja joita ne itse viljelivät. Järjestelmää kutsutaan lohkojaoksi. Lohkojako säilytti pisimpään asemansa harvaan asutuilla seuduilla, joille ei syntynyt tiheää kyläasutusta. Pellon muokkaus tehostui keskiajan kuluessa merkittävästi entistä kehittyneempien työvälineiden, kuten uusien auratyyppien myötä. Sarkajakoon alettiin siirtyä keskiajan kuluessa, mutta se ilmeisesti toteutettiin eräillä alueilla, kuten Itä-Uudellamaalla, laajemmin vasta uuden ajan alussa. Vaikka sarkajako oli vallitseva maankäyttöjärjestelmä, säilyi lohkojako useissa kylissä joko osittaisena tai kokonaisena isojakoon 1700-luvulle saakka.18)

Sarkajakoiset pellot aidattiin kahteen vainioon, jotka vuorovuosin olivat viljelyksessä ja kesannolla (ns. kaksivuoroviljely). Kyläyhteisö omisti maan, ja kullekin tilalle jaettiin kylän kaikista pelto- ja niittylohkoista kapeita sarkoja vuorotellen sen perusteella kuinka suuri osuus tilalla oli kylästä. Tällä tavoin taattiin erilaatuisten viljelysmaiden tasapuolinen jakautuminen. Kussakin vainiossa olevien sarkojen peltotyöt oli tehtävä yhtä aikaa ja niissä oli viljeltävä samaa kasvia (ns. vainiopakko).

1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen toimeenpannun isojaon tarkoituksena oli liittää kunkin talon hajallaan olevat sarat yhtenäisemmiksi tiluksiksi, joiden äärelle suositeltiin siirrettäväksi myös rakennukset yhteiseltä kylätontilta eli ryhmäkylästä. Isojakoasetuksia annettiin vuosina 1757, 1762 ja 1775. Isojaon toimeenpano alkoi Pohjanmaalta. Lännestä se eteni kohti maan itä- ja pohjoisosia. Jako saatiin päätökseen Lapissa vasta 1930-luvulla.

Vuonna 1848 annettiin maanmittausohjesääntö, jonka toimeenpanoa nimitetään uusjaoksi. Sen mukaan talon kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen säännöllisen muotoiseen palstaan. Mikäli kylällä oli ahdas tonttimaa tai osa peltomaasta oli siitä etäällä, oli yhden tai useamman talon ulosmuutettava sopiviin paikkoihin. Uusjakotoimitus johti voimakkaaseen kylistä ulosmuuttoihin ja nopeutti Etelä- ja Länsi-Suomen vanhojen ryhmäkylien hajoamista.

Ajoitus

Esihistorialliselta ajalta 1900-luvulle.

Levintä

Tunnetut muinaispellot sijaitsevat Suomen historiallisen peltoviljelyn alueella (Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjanmaa, Uusimaa, Häme, Kymenlaakso, Etelä-Savo, Etelä-Karjala). Peltoja on todennäköisesti tämän rajauksen ulkopuolellakin, koska muokkausta tai raivausta edellyttävää viljelyä on harjoitettu monilla alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Suojelustatus

Muinaispellot ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Lähteet

Grotenfelt, Gösta 1901. Suomen polttoviljelys. Porvoo.
Haggrén, Georg 2015. Talous- ja elinkeinot. Julkaisussa Haggrén Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle: 409–419. Gaudeamus.
Holmblad, Peter 2010. Coastal Communities on the Move. House and Polity Interaction in Southern Ostrobothnia 1500 BC – AD 1. Archaeology and Environment 26. Department of Historical, Philisophical and Religious Studies. Umeå 2010.
Jarva, Eero 1986. Pohjois-Suomen kiviröykkiöistä Pellon Pikkutaivaankankaan ja Haapaveden Pirnesjärven tutkimusten valossa. Faravid 10: 97–116.
Lempiäinen-Avci, Mia & Knuutinen, Tarja & Holappa, Maija 2016. Ancient fields in the medieval village of Mankby in Espoo. Mankby, a deserted medieval village on the coast of southern Finland. Julkaisussa Harjula, Janne et al. (toim.): Archaeologia medii aevi finlandiae XXII. Mustasaari.
Mikkola, Esa & Alenius, Teija & Lavento, Mika 2015 Prehistoric Agriculture and the Ancient Fields of Orijärvi, Finland. Julkaisussa Retamero, Fèlix & Schjellerup, Inge & Davies, Althea (toim.): Agricultural and pastoral landscapes in pre-industrial society, Choices, Stability and Change: 143–158. Oxbow Books 2015, Oxford & Philadelphia.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Taivainen, Jouni 2008. Kaskiprojektin tutkimuksia Lempäälän Toritussa. Pirkan maan alta 9. Tampereen museoiden julkaisuja 105.
Vanhanen, Santeri & Koivisto, Satu 2015 Pre-Roman Iron Age settlement continuity and cereal cultivation in coastal Finland as shown by multiproxy evidence at Bäljars 2 site in SW Finland. Journal of Archaeological Science: Reports 1 (2015): 38–52.
Vikkula, Anne & Seppälä, Sirkka-Liisa & Lempiäinen, Terttu 1994. The Ancient field of Rapola. Fennoscandia Archaeologica XI: 41–57.

Muu kirjallisuus

Antonsson, Hans 2004. Landskap och ödesbölen. Julkaisussa Jämtland före, under och efter den medeltida agrarkrisen. Meddelande 129/Kulturgeografiska institutionen, Stockholms universitet.
Fossil åkermark i Småland. Skogstyrelsen- Länsstyreserna, Kronoberg, Jönköping. http://www.lansstyrelsen.se/kronoberg/SiteCollectionDocuments/Sv/publikationer/kultur/Fossil-akermark_web.pdf.
Gren, Leif 1997. Fossil åkermark. Fornlämningar i Sverige 1. Riksantikvarireämbetet.

Viitteet

1) Grotenfelt 1901
2) ks. esim. Taivainen 2008
3) Jarva 1986
4) Vikkula et al. 1994
5) , 10) Mikkola et al. 2015
6) Mikkola et al. 2015, Holmblad 2010
7) , 17) Lempiäinen-Avci et al. 2016: 128
8) Niukkanen 2009
9) , 12) Vikkula et al. 1994
11) Vikkula et al. 1994; Vanhanen & Koivisto 2015
13) Mikkola & al. 2015
14) Lempiäinen-Avci et al. 2016: 129; Haggrén 2015: 410; Mikkola et al. 2015
15) Vikkula et al. 1994; Mikkola et al. 2015
16) ks. Vikkula et al. 1994
18) Historiatekstin lähteenä Niukkanen 2009 ellei erikseen muuta mainita
You could leave a comment if you were logged in.
wiki/muinaispelto.txt · Viimeksi muutettu: 2017/04/12 16:23 / Helena Ranta