raideliikenneväylä siihen kuuluvine rakenteineen, laitteineen ja järjestelmineen

Rautatie tarkoittaa raideliikenneväylää siihen kuuluvine raiteineen, laitteineen ja järjestelmineen (asemat, ratapihat, opastimet ja turvalaitteet). Rautatiehen kuuluu kaksi rinnakaista kiskoa, jotka on usein tuettu altapäin kahdella poikittaisella ratapölkyllä. Ratapölkkyjen alapuolella on usein tukikerros, esimerkiksi sepeliä, sekä ratapenger. Ratoja varten on rakennettu myös asemia, seisakkeita, tunneleita, ojia, siltoja ja rumpuja. Radanrakentamista on usein edeltänyt maaston pinnanmuotojen muokkaaminen ja tasaaminen.¹⁾

Valtaosa vanhimpien ratalinjojen alkuperäisistä rakenteista on joko tuhoutunut kokonaan tai ainakin hävinnyt näkyvistä ratojen modernisoinnin yhteydessä. Ratoja on myös oikaistu, minkä seurauksena osa ratarakenteista on jäänyt käytöstä nykyisen rata-alueen ulkopuolelle. Maastossa voi erottua jäänteitä hylättyjen ratojen perustus- ja pohjarakenteista, kuten ratapenkereistä ja -leikkauksista. Ratoja varsille rakennettuja rakenteita, kuten käytöstä jääneitä asemia ja siltoja, on myös mahdollista paikantaa. Päällysrakenteista voi olla jäljellä esim. sorasta tehtyä raidealustaa ja toisinaan myös ratakiskoja ja pölkkyjä.

Vanhimpien ratojen varsilla on joissain kohdin säilynyt luonnonkivistä kylmämuurattuja kipinäaitoja. Niitä rakennettiin rata-alueen rajalle pitämään karja pois radalta ja estämään junan pyörien iskemien kipinöiden sytyttämien maastopalojen leviäminen. Vanhimmat aidat rakennettiin hätäaputöinä Pietarin radan varteen suurina nälkävuosina 1860-luvun lopussa. Samaan ajankohtaan liittyvät myös radan varsilla olevat radanrakentajien hautausmaat. 1900-luvun puolella ei kipinäaitoja tiettävästi enää rakennettu.²⁾

Ratavartijoille rakennettiin vahtitupa, jossa oli kaksi huonetta, joista toisessa oli leivinuuni. Lisäksi rakennuksessa oli pieni kuisti. Ulkorakennuksia rakennettiin tarpeen mukaan, mutta tontilla oli usein ainakin aitta ja kellari. Aitan yhteydessä oli pieni karjasuoja, jossa ratavartija pystyi pitämään esimerkiksi lehmää tai sikoja. Myös käymälä sijoitettiin aitan yhteyteen. Myöhemmin ratavartijoille rakennettiin myös saunoja. Rakennukset sijoiteltiin tontilla usein siten, että itse vahtitupa oli lähinnä rataa. Muut rakennukset aseteltiin pihan reunoille. Ratavartijan tupia on ollut sekä etelä- että pohjoispuolella rataa. Vahtitupien pihoilla on ollut erilaisia hyötypuutarhoja ratavartijan perheen tarpeisiin, sekä erilaisia pihan koristekasveja, kuten ruusuja.³⁾

Maaperä rautatiealueella saattaa olla pilaantunutta. Aikanaan ratapölkkyjen kyllästämiseen on käytetty kreosoottiöljyä, joka on tehokas mutta myrkyllinen puunsuojakemikaali.

Suomen ensimmäinen rautatielinja rakennettiin vuosina 1857–1862 Helsingistä Hämeenlinnaan, josta myöhemmin muodostui Suomen päärata. Seuraavaksi toteutettiin Riihimäen–Pietarin rata, joka tehtiin hätäaputyönä suurten nälkävuosien aikana. Ratayhteys Helsingin ja Pietarin välille valmistui vuonna 1870. 1870-luvulla rakennettiin Turun ja Tampereen ratayhtydet sekä yksityisin varoin ratayhteys Hyvinkäältä Hankoon. Hämeenlinnan–Tampereen rata ja Turun–Toijalan rata valmistuivat vuonna 1876. Rata Ouluun valmistui vuonna 1886, ensimmäinen osuus Savon rataa vuonna 1889, rata Joensuuhun vuonna 1894, Kajaaniin vuonna 1904 ja Rovaniemelle vuonna 1909.

Ensimmäinen osa rataverkkoa Helsingistä Hämeenlinnaan rakennettiin suoraksi ja tasaiseksi, joten siihen kuului kalliita pengerryksiä ja leikkauksia. Tämän jälkeen rataverkon tasosta jouduttiin tinkimään ja rataverkko rakennettiin pääosin kevyesti kiskotetuksi, mäkiseksi ja mutkaiseksi. Myöhemmin rataverkkoa on rakennettu uudelleen ja oikaistu.

Linjojen valintaan johtivat paitsi taloudelliset myös sotilaalliset seikat. Rautatie on tehokas kuljetusmuoto valmiiden tuotteiden ja raaka-aineiden kuljetukseen. Rautateillä oli suuri merkitys Suomen asutusrakenteen synnyssä: monia kaupunkeja ja teollisuuslaitoksia syntyi rautateiden varsille. 1800-luvun loppuun mennessä Suomen rataverkon kokonaispituus oli kasvanut 2650 kilometriin⁴⁾.

Valtiovalta myönsi 1890-luvulla lupia yksityisten kapearaiteisten rautateiden perustamiselle⁵⁾. Yleiselle liikenteelle avoimilla yksityisradoilla oli tärkeä merkitys rataverkon täydentäjinä. Yksityiset kapearaiteiset rautatiet hävisivät Suomesta valtionrautateiden laajentuneen rataverkoston ja maanteiden paranemisen vuoksi, ja ne on pääosin purettu. Lisäksi käytössä oli satoja teollisuus- ja työratoja.⁶⁾

Varhaisimpia kapearaiteisia rautateitä kutsuttiin nimellä rillirata, joilla kuljetettiin lyhyitä matkoja pieniä tavaramääriä. Ratoja oli käytössä muun muassa turvesoilla ja metsätyömailla puutavaran siirrossa. Teollisuusratoja rakennettiin erityisesti puuta, paperia ja metalleja käsittelevien tehtaiden yhteyteen. Autoistumisen myötä useimmat teollisuusradat jäivät tarpeettomiksi 1950-luvulla.

Sotilaalliset tarpeet ovat ohjanneet rautatieverkoston rakentamista. Ensimmäinen rautatie joka yhdisti Suomen osaksi Venäjän rataverkkoa rakennettiin sisämaahan kauas rannikosta. Rautateitä rakennettiin 1900-luvun alkupuolella myös sotilaallisiin tarkoituksiin, jolloin rautatiekuljetukset olivat keskeisessä roolissa kaikissa sotaväen kuljetuksissa. Tärkeimpien risteysasemien läheisyyteen, mm. Riihimäelle ja Kouvolaan, perustettiin varuskunnat. Ensimmäisen maailmansodan aikana linnoitustöiden yhteydessä Helsingin seudulle ja eräisiin Suomenlahden saariin rakennettiin kapearaiteisia rautateitä⁷⁾. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset rakensivat 178 kilometriä pitkän Hyrynsalmi–Kuusamo-kenttäradan⁸⁾

Valtiollinen rataverkosto on 1900-luvun loppupuolella pienentynyt ratojen jäätyä käytöstä.

1800-luvun puolivälistä eteenpäin.

Koko Suomi. Vanhin valtiollinen rataverkko sijoittuu Etelä- ja Lounais-Suomeen.

Suomen vanhimpaan rataverkkoon (1850–1870-luvut) liittyvät käytöstä pois jääneet rakenteet kuten kipinäaidat ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Myös käytöstä pois jääneiden yksityisten kapearaiteisten rautateiden vanhimpia – 1900-luvun alkuun sijoittuvia – rakenteita on mahdollista suojella kiinteinä muinaisjäännöksinä.

Enqvist, Ove & Pakola, Johanna (toim.) 2016. Suomenlahti Pietarin suojana. Jyväskylä.
Iltanen Jussi 2009. Radan varrella. Suomen rautatieliikennepaikat. Helsinki.
Kilpiö, Olavi 1993. Kapearaiteiset yksityiset rautatiet. Julkaisussa Bergström, Matti & Einola, Erkki & Kilpiö, Olavi (toim.): Kapeat kiskot. Suomen yleiselle liikenteelle avatut yksityiset kapearaiteiset rautatiet: 7–12.
Lohikoski, Seija 1996. Kapearaiteinen hevosrautatie ja ryssänhakkuut Espoossa 1915−1917/Smalspårig hästjärnväg och ”rysshyggen” i Esbo 1915−1917. Espoo.
Nieminen, Erkki & Puntari, Erkki & Immonen, Keijo 1986. Vauhtia ja voimaa – Valtionrautatiet 1862–1987. Helsinki.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Otavan iso tietosanakirja. Rautatie. Keuruu 1966: 327–334.
Ruotsalainen, Roosa Lahti-Kouvola-rataosuuden kulttuurihistoriallisten kohteiden inventointi. Väyläviraston julkaisuja 3/2021.
Poutiainen, Hannu 2008. Kipinäaita ja rännihauta – Kaksi historiallisen ajan muinaisjäännöstyyppiä Pirkanmaalta. Pirkanmaan alta, arkeologisia tutkimuksia 9. Pirkanmaan maakuntamuseo. Tampere.
Westerlund, Lars 2008. Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941–1944. Helsinki.

Alanen, Aulis J. 1961. Suomen rautatiet 100 vuotta. Julkaisussa Immonen, K. J. (toim.): Valtionrautatiet 1862–1962. Helsinki.
Gummerus, J. 1916. Ratojen rakentaminen ja kunnossapito. Julkaisussa Suomen valtionrautatiet 1862–1912. Historiallis-teknillis-taloudellinen kertomus II. Helsinki.
Joutsalmi, Sinikka 2001. Juna ajaa ohi. Julkaisussa Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.): Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki.