Pysyvä tai tilapäinen rakennelma, jota pitkin on ylitetty puro, joki, suo tai muu este

Käytöstä jääneistä historiallisista sillanpaikoista on usein näkyvissä vain rannoilla olevat maa- tai kivipenkat. Veden alla saattaa kuitenkin olla jäljellä puisia tai kivisiä sillan kannatinrakenteita.

Teiden kohdilla oleviin kosteikkopaikkoihin rakennetuista kivisistä ja puisista siltarummuista ja -portaista saattaa erottua teiden linjauksia noudattavia kivisiä perustuksia ja hirsiarkkurakenteiden jäännöksiä¹⁾. Suosilloista tai pitkoispuista ei sen sijaan välttämättä näy maanpäälle mitään merkkejä²⁾.

Kanaviin sekä keskiaikaisiin linnoihin ja uuden ajan linnoituksiin on liittynyt nostosiltoja. Pääosa linnojen ja linnoitusten nostosilloista on muutettu ajan kuluessa tavallisiksi silloiksi. Käytöstä jääneiden ja hylättyjen linnojen ja linnoitusten vallihautojen vastakkaisilla sivuilla saattaa sen sijaan edelleen näkyä nostosillan paikka porttiaukkona, vallin päällä olevana levennyksenä, maa- tai kivilatomuksina ja kuoppina.

Yleisten siltojen rakentamisesta ja ylläpidosta vastasivat maanlakien mukaisesti talonpojat. Tärkeimmät sillat olivat kihlakuntien vastuulla. Varhaisimmat sillat olivat puisia, tukiansas- ja palkkirakenteisia. Tukirakenteina käytettiin myös pukkeja ja hirsiarkkuja. Puurakenteet suojattiin tervaamalla. Puusillan kestoiäksi arvioitiin noin 30 vuotta. Osittain kivisiä siltoja rakennettiin viimeistään 1500-luvulla ja ensimmäiset täyskiviset holvisillat tehtiin 1700-luvun lopulla. Erityisen paljon kivisiltoja rakennettiin 1800-luvun lopulla. Ne korvautuivat betonisilla 1910- ja 1920-lukujen kuluessa. Pienempien purojen ja ojien ylittämistä varten rakennettiin puusta ja kivipaasista siltarumpuja ja soiden ja kosteikkojen ylittämiseksi esimerkiksi poikittaisista tukeista koottuja suosiltoja. Vesistöjen ylitykseen käytettiin myös lauttoja ja kahlaamoita.³⁾.

Esihistoriallinen aika – nykyaika

Koko Suomi.

Vähintään noin sata vuotta vanhojen (ohjeellinen ikäraja), käytöstä jääneiden maantiesiltojen jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä, samoin kärryajan tiestöön liittyvät vanhat siltarummut ja suosillat. Käytössä olevat vanhat kivisillat eivät ole muinaisjäännöksiä, mutta ne voidaan suojella kaavoituksen keinoin, museosiltoina tai rakennussuojelulailla.

Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.

Antila, Kimmo 2001. Maata ja vettä pitkin. Julkaisussa Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.): Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja: 96–101. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy, Helsinki.
Häyrynen, Maunu & Lähteenmäki, Mikael (toim.) 2009. Pohjanlahden rantatie – Ratsupolusta rannikon matkailutieksi. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 15. Turun yliopisto, Pori. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/46931/pohjanlahden_rantatie.pdf?sequence=1
Masonen Jaakko 1989. Hämeen härkätie. Synty ja varhaisvaiheet. Varhainen maaliikenne arkeologisena sekä historiallisena tutkimuskohteena. Tiemuseon julkaisuja 4. Tie- ja vesirakennushallitus. Helsinki.
Mauranen, Tapani 1999. Maata, jäätä ja kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Helsinki.
Siltojemme historia, History of Finnish bridges 2004. Suomen Rakennusinsinöörien liitto, Helsinki.
Sälejoki-Hiekkanen, Leena (toim.) 1986. Tie yhdistää. Tiemuseon julkaisuja 2.