Maastoon kulkureitille säännöllistä liikennettä varten rakennettu ja hoidettu kulkuväylä

Pääosa historiallisista teistä ja -poluista on edelleen tavalla toisella olemassa. Osa on yleisessä käytössä asfaltti- ja hiekkateinä ja osa taas pelkkiä peltojen ja niittyjen laitojen sekä metsien polkuja. Sarkajaon purkamisen ja tonttimaiden autioitumisen myötä vanhoja teitä ja polkuja on myös raivattu pelloiksi tai ne ovat kasvaneet umpeen käytön päättymisen vuoksi.

Käytöstä jääneet tiet erottuvat maastossa ympäristöstään kasvillisuuden peittäminä urina tai matalina maa- ja kivipenkkoina, joiden päällä kulkee polku ja joiden laidoilla näkyy joskus matalat ojat. Rinteillä kulkevat tiet saattavat erottua keinotekoisina terasseina ja joskus myös maahan kuluneina urina/solina (ns. solatiet). Lisäksi kosteikkokohtia on saatettu vahvistaa tuomalla paikalle luonnonkiviä tai puita. Pelloiksi raivatut tiet eivät erotu maastossa mutta saattavat erottua ilmakuvissa peltojen värjäyminä.

Teihin liittyviä arkeologisia kohteita voivat siltojen ohella olla esimerkiksi krouvit, majatalot, posti- ja tulliasemat, kilometripylväät, merkkikivet ja eriaikaiset teiden sulkemiseksi ja kontrolloimiseksi rakennetut linnoitteet.

1900-luvun puolustusasemiin liittyy selustaan ja tykkipattereille johtavia yhdysteitä eli ns. tykkiteitä. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset yhdystiet olivat usein pengerrettyjä ja niiden pinta on peitetty mukulakivillä tai makadamilla eli murskatulla kivellä.

Kaupungit, linnat, kartanot ja kylät ovat keskiajalta lähtien olleet tieverkoston toisiinsa yhdistämiä. Kuningas Maunu Eerikinpojan ja kuningas Kristofferin maanlakien (noin vuonna 1350 & vuonna 1442) mukaan jokaiseen kylään ja jokaisesta kylästä ulos tuli johtaa vähintään yksi yleinen tie.¹⁾ Tiet jakautuivat jo keskiajalla veroa maksavien talonpoikien ylläpitämiin yleisiin teihin (esim. Hämeen härkätie, Suuri rantatie), käyttäjien ylläpitämiin teihin (kylätiet) sekä tilapäisempiin tai pysyvämpiin polkuihin ja reitteihin²⁾.

Jokaiseen kylään on muotoutunut sen olemassa olon aikana sekä ulospäin johtava tiestö että oma sisäinen reitistö, joka on yhdistänyt asutuksen asutukseen ja asutuksen sen toiminnallisiin pisteisiin kuten kaupunkeihin, kirkkoihin, taloihin, myllyihin, satamapaikkoihin, talousrakennuksiin, peltoihin ja niittyihin. 1600-luvun ja 1700-luvun alkupuolen kartoilla on yleensä merkitty ainoastaan lakisääteiset yleiset tiet. Muut tiet ja polut erottuvat useimmiten pelkkinä tonttien välisinä aukkoina sekä pelto- ja niittykäytävinä. Kylien alueella olevat pienemmät tiet ja polut näkyvät kattavammin vasta 1700-luvun lopun kartoilta lähtien.

Esihistorialliselta ajalta 1900-luvulle.

Koko Suomi.

Muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat käytöstä poistuneet keskiajan ja uuden ajan alun maantieverkoston jäännökset. Ks. Historialliset tiet ohje 2017.

Berg, Gösta 1982. Veg. Julkaisussa Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid, band 19, Trylle-Vidisse. Denmark.
MEL = Magnus Erikssons landslag i nusvensk tolkning av Åke Holmbäck och Elias Wessén. Serien I. Rättshistoriskt bibliotek VI. Lund 1962.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Salminen, Tapio 2014. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaa.

Häyrynen, Maunu & Lähteenmäki, Mikael (toim.) 2009. Pohjanlahden rantatie – Ratsupolusta rannikon matkailutieksi. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 15. Turun yliopisto, Pori. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/46931/pohjanlahden_rantatie.pdf?sequence=1
Masonen, Jaakko 1989. Hämeen härkätie. Synty ja varhaisvaiheet. Varhainen maaliikenne arkeologisena sekä historiallisena tutkimuskohteena. Tiemuseon julkaisuja 4. Tie- ja vesirakennushallitus. Helsinki.
Mauranen, Tapani 1999. Maata, jäätä ja kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Helsinki.