alue, jolta löytyvät jäännökset viittaavat puuhiilen valmistamiseen

Hiilenpolttopaikka muodostuu yleensä yhdestä tai useammasta hiilimiilusta ja niiden polttamisen yhteyteen vaaditusta, hyvin kevyestä infrastruktuurista. Yleisimmin hiilenpolttopaikat sijaitsevat kuivassa kangasmetsässä. Miilujen purkamisen myötä alueelta voi löytää runsaasti hiiltä pintamaasta miilujen läheisyydestä ilman merkkejä palokerroksista. Miilujen lähistöllä on usein vedenottokuoppa sammutusveden hankkimiseksi, joskin vesi on voitu nostaa myös suoraan läheisestä ojasta tai muusta vesistöstä.

Hiilenpolttopaikalla voi sijaita miilunpolttajien tilapäinen asuinrakennus eli miilumaja. Miilumajat ovat usein maavallien ympäröimiä, pohjakaavaltaan enemmän tai vähemmän suorakulmaisia, kuoppia tai kuopanteita, joiden toisessa päässä tai keskellä saattaa olla ryssänuunityyppinen kiviuuni tai muu tulisija. Kuopan vastakkaisessa päässä voi erottua kulkuaukko. Valleja saattaa reunustaa ojat. Miilumajojen tyypeistä, ajoituksesta ja levinneisyydestä ei ole toistaiseksi tehty kokoavaa arkeologista selvitystä.

Hiilien varastoimista varten alueella on voinut sijaita myös hiilihuone, eli kevytrakenteinen sadesuoja hiilille. Alueen läheisyydessä on yleensä teitä tai talviteitä, joita myöten hiilet on kuljetettu pois. Talviteiden varrella puissa voi olla pilkkoja tai viittojen jäänteitä. Iältään nuorempien hiilenpolttopaikkojen yhteydessä voi myös olla mahdollista tunnistaa pyöreähköinä karumman kasvillisuuden alueina kohdat, joissa polttopuut on kuorittu ja aseteltu kantoristikoiksi kuivumaan.¹⁾

Mikäli hiiltä on valmistettu hiiliuunissa, on hiilenpolttopaikka ruukin tai muun tehdasalueen välittömässä läheisyydessä.

Puuhiilten valmistaminen liittyy keskeisesti raudantuotantoon. Varhaisimmat hiilimiilut sijaitsevat oletettavasti joko raudanvalmistuspaikoilla tai pajojen yhteydessä. Rautaruukkien perustamisen myötä 1500-luvulta lähtien alkaa esiintyä erillisiä puuhiilen hankintaan keskittyviä hiilenpolttopaikkoja. Useimmat näistä ovat yhdistettävissä läheiseen ruukkitoimintaan, joskin kuljetusyhteyksien salliessa hiiliä on toimitettu Länsi-Suomesta jopa Ruotsin ruukeille asti. 1800-luvulla yleistyi hiilen tuottaminen hiiliuunissa ruukkien välittömässä läheisyydessä, mutta miiluja käytettiin vähenevissä määrin vielä 1950-luvulle asti. Toisen maailmansodan aikana perustettiin useita, lyhyen aikaa käytössä olleita hiilenpolttopaikkoja ympäri maata, eritoten Itä-Suomeen.²⁾

Hiilenpolttopaikat ajoittuvat historialliselle ajalle, erityisesti 1600–1800-luvuille.

Hiilenpolttopaikkojen levintää Suomessa ei ole tutkittu, mutta inventointihavaintojen perusteella kohteita on koko Suomessa aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen ikäraja) hiilenpolttopaikat ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Bergström, Hilding & Wesslén Gösta 1915. Om träkolning. P.A Norstedt & Söner, Stockholm.
Helander, A. Benj. 1922. Metsänkäyttöoppi. WSOY, Porvoo.
Laine, Eevert 1948. Suomen vuoritoimi 1809–1884 II. Ruukit. Historiallisia Tutkimuksia XXXI, 2. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki.
Seppänen, Vilho 1939. Miilunpoltto. Keskusmetsäseura Tapio, Helsinki.