Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut


Sivupalkki

wiki:kyläraitti


Kyläraitti

Määritelmä

kylänpaikan läpi kulkeva tie, jonka varrelle tontit asuin- ja talousrakennuksineen ovat ryhmittyneet

Kuvaus

Tiet näkyvät kylänpaikoilla polkuina, penkkoina, terasseina, kulku-urina, kiviaitoina ja rakennusten välisinä tyhjinä rakentamattomina tiloina. Usein kylänpaikkojen tonttijako ja samalla tiestö/reitistö on mahdollista tunnistaa vasta laajoilla arkeologisilla kaivauksilla. Vanhoja kyläraitteja on myös peitetty, kun tonttimaata on muokattu ja laajennettu. Samoin kyläraittien alla saattaa olla rakenteita muistoina tietä edeltävästä kylävaiheesta.

Varhain autioituneilta kylänpaikoilta (esim. Espoo Mankby, Vantaa Gubbacka) tunnetaan ns. solateitä (Hålväg), joissa kulkeminen on kuluttanut maahan ojamaisen, poikkileikkaukseltaan u- tai v-kirjainta muistuttavan uran. Kylänpaikoilla teitä saattavat reunustaa joskus myös kiviaidat.

Historia ja käyttö

Maaseudun kylät ovat viimeistään keskiajalta lähtien olleet tieverkoston toisiinsa yhdistämiä. Kuningas Maunu Eerikinpojan ja kuningas Kristofferin maanlakien (noin vuonna 1350 & vuonna 1442) mukaan jokaiseen kylään ja jokaisesta kylästä ulos tuli johtaa vähintään yksi yleinen tie. Keskiaikaisissa laeissa on määräyksiä myös kylänpaikoilla olevista tonttien välisistä teistä.1)

Jokaiselle kylänpaikalle ja kylän alueelle on muotoutunut sen olemassa olon aikana oma sisäinen reitistönsä, joka on yhdistänyt asutuksen asutukseen ja asutuksen sen toiminnallisiin pisteisiin (talot, talousrakennukset, pellot, niityt, myllyt jne.). 1600-luvun ja 1700-luvun alkupuolen kartoilla on yleensä merkitty ainoastaan lakisääteiset yleiset tiet. Muut tiet ja polut erottuvat useimmiten pelkkinä tonttien välisinä aukkoina sekä pelto- ja niittykäytävinä. Kylien alueella olevat pienemmät tiet ja polut näkyvät kattavammin vasta 1700-luvun lopun kartoilta lähtien.

Ajoitus

(Rautakausi)–keskiaika–nykyaika

Levintä

Historiallinen peltoviljelyalue.

Suojelustatus

Kyläraitit ovat kylänpaikkojen osia, ks. kylänpaikka, ja suojelu määräytyy pääkohteen mukaan.

Lähteet

Berg, Gösta 1982. Veg. Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid, band 19, Trylle-Vidisse. Denmark.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
MEL = Magnus Erikssons landslag i nusvensk tolkning av Åke Holmbäck och Elias Wessén. Serien I. Rättshistoriskt bibliotek VI. Lund 1962.

Muu kirjallisuus

Häyrynen, Maunu & Lähteenmäki, Mikael (toim.) 2009. Pohjanlahden rantatie – Ratsupolusta rannikon matkailutieksi. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 15. Pori: Turun yliopisto.
Mauranen, Tapani 1999. Maata, jäätä ja kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Helsinki.
Masonen, Jaakko 1989. Hämeen härkätie. Synty ja varhaisvaiheet. Varhainen maaliikenne arkeologisena sekä historiallisena tutkimuskohteena. Tiemuseon julkaisuja 4. Tie- ja vesirakennushallitus. Helsinki.
Salminen, Tapio 1993a. Huovintie Satakunnassa: Oripään ja Ulvilan välisen keskiaikaisen maantien linjaus ja sen muutokset uudella ajalla. Tielaitos.
Salminen, Tapio 1993b. Pohjanmaan kautta: tiet ja tieliikenne Pohjanmaalla keskiajalta 1990-luvulle = Via Österbotten: vägar och vägtrafik i Österbotten från medeltiden till 1990-talet. Tiemuseon julkaisuja 15. Vaasa.
Salminen, Tapio 1993c. Suuri Rantatie = Stora Strandvägen. Tiemuseon julkaisuja 7. Helsinki.
Salminen, Tapio 2014. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaa.
Viertola, Juhani 1974. Suomen teiden historia 1. Pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen. Lahti.

Viitteet

1) MEL; Berg 1982: 623–627.
You could leave a comment if you were logged in.
wiki/kyläraitti.txt · Viimeksi muutettu: 2023/01/19 14:07 / Veli-Pekka Suhonen