Keskiajalle ajoittuva kalmisto/hautausmaa, joka on joko vanhemman esihistoriallisen ajan kalmiston yhteydessä tai varsinaisesti keskiajalla perustettu

Keskiaikaan ajoittuvia hautauksia tai kalmistoja/hautausmaita löytyy monesta eri yhteydestä. Joissakin rautakauden loppupuolella perustetuissa ruumiskalmistoissa on hautauksia, jotka ajoittuvat keskiajan puolelle. Keskiajalla perustettiin myös uusia kristillisiä hautausmaita kirkkojen, kappeleiden ja luostareiden yhteyteen. Osa näistä jäi myöhemmin pois käytöstä. Useimmat keskiaikaiset kirkkotarhat ovat jääneet myöhemmin laajennetun, edelleen käytössä olevan kirkkomaan sisään ja pitkään käytössä olleen hautausmaan vanhimmat hautaukset voivat olla nuorempien tuhoamia. Suurimmat tutkitut keskiaikaiset hautausmaat ovat Turun Koroinen, Ulvilan Liikistö, Hollolan Kirkailanmäki, Lappeen Kauskila ja Kemin Valmarinniemi. Keskiaikana tehtiin hautauksia myös kirkkoihin (ks. kirkkohaudat). Erillinen ryhmänsä ovat sekä katoliseen että ortodoksiseen perinteeseen kuuluvat kyläkalmistot, jotka ajoittuvat kokonaan (tunnetut katoliset kyläkalmistot) tai ainakin osittain (ortodoksikalmistot) keskiajalle. Varsinaisten kirkkomaiden ulkopuolella oleviin hautapaikkoihin kuuluvat kyläkalmistojen lisäksi luterilaiseen perinteeseen kuuluvat hautasaaret, joiden käyttö on voinut alkaa jo keskiajan puolella.¹⁾

Mikäli haudoilla ei ole mitään merkkejä, ne eivät välttämättä enää näy maan pinnalle. Joskus ne voivat näkyä painanteina. Hautapainanteiden koko voi vaihdella, mutta tyypillinen painanne on kooltaan 2–2,5 metriä pitkä ja 60–80 senttimetriä leveä.²⁾ Haudat eivät välttämättä ole olleet selvissä riveissä ja tunnetaan myös toisiaan leikkaavia hautoja. Hautakuoppien syvyys on vaihdellut, ehkä hautausajankohdastakin riippuen. Myös useamman vainajan yhteishautoja tunnetaan.³⁾

Keskiaikaisiin hautauksiin ja kalmistoihin liittyy erilaisia kivilatomuksia, kivilaakoja ja hautakiviä. Kirkkojen yhteydestä Varsinais-Suomesta ja Ala-Satakunnasta, esim. Turusta, Raisiosta, Nousiaisista ja Ulvilasta on löydetty hautalaattoja tai -laakoja, jotka ovat suorakaiteen tai trapetsoidin muotoisia ja tehty kalkkikivestä.⁴⁾ Hautamerkkinä on voitu käyttää myös pystykiviä, joita tunnetaan esimerkiksi Ulvilan Liikistöstä ja Paimion Räpälästä⁵⁾. Ulvilan Liikistö on esimerkki keskiaikaisesta hautausmaasta, jossa hautojen päällä oli laakakivistä tehtyjä ladelmia. Tavallisin oli ruumiin suuntainen 3–5 kiven ladelma. Lisäksi tavattiin jo em. pystykiviä ja suurikokoisia maan pinnalla olleita laakakiviä sekä nelikulmaisia kivilatomuksia. On kuitenkin huomattava, että suurin osa haudoista oli merkitsemättä.⁶⁾ Vastaavia latomuksia löydettiin myös Hiittisten Kyrksundetin kappelinjäännösten yhteydessä olevasta hautausmaasta, jonka on ajateltu perustetun jo keskiajalla⁷⁾. Kivirakenteita ja/tai hautakiviä on löydetty myös mm. ortodoksikalmistoista ja hautasaarien ruumishautojen yhteydestä⁸⁾. Haudoilla on voinut olla myös puuristejä tms. puusta tehtyjä hautamerkkejä, jotka eivät kuitenkaan ole säilyneet.

Yleinen käsitys on, että keskiaikaisissa hautauksissa ei enää käytetty arkkuja, vaan vainaja käärittiin käärinliinoihin. Tästä todisteena on löydetty jonkin verran käärinliinoissa käytettyjä, yksinkertaisia neuloja. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että myös keskiajalla käytettiin sekä lauta- että ruuhiarkkuja.⁹⁾ Jo rautakauden lopussa hauta-antimien määrä alkaa, ainakin osassa kalmistoja, vähentyä tai haudat ovat esineettömiä. Keskiajalle tultaessa iso osa haudoista on kristillisen tradition mukaisesti esineettömiä. Haudoista voi kuitenkin löytyä esimerkiksi pukuun ja vyöhön liittyviä metalliesineitä. Sen lisäksi hautoihin on laitettu, varsinkin idässä ja pohjoisessa esineitä, mm. koruja tai rahoja vielä 1300- ja 1400-luvuilla.¹⁰⁾ Esineistö, erityisesti rahat, ovat tärkeitä myös ajoituksen kannalta. Keskiajalle ajoittuvien hautausten yhteydestä on löydetty myös eläinten luita¹¹⁾.

Vainajien luuaines on yleensä heikosti säilynyttä. Jos luuta on säilynyt, yksi suuntaa antava tapa hautausten ajoittamiseen on vainajien käsien asento. Varhaiskeskiajalla, aina 1200-luvun puoliväliin asti, vainajan kädet olivat sivuilla. Myöhemmin vainajien kädet asetettiin aluksi alavatsalle, sitten ylemmäs rinnalle.¹²⁾

Esineetön, itä-länsisuuntainen, kristillisen tradition mukainen ruumishautaaminen on yksi rautakauden ja keskiajan vaihtumisen ajoitusperustoja. Raja on alueesta riippuen noin 1200 tai 1300 AD. Raja varsinaisten kristillisten hautausmaiden käyttöön on kuitenkin liukuvampi. Ennen varsinaisten keskiaikaisten hautausmaiden syntyä, esineettömiä hautauksia oli jo rautakaudella perustetuissa ruumiskalmistoissa. Ainakin joissakin kalmistoissa nämä tai osa niistä voivat ajoittua keskiajan puolelle, 1200-luvulle, ainakin sen alkuun. Tämän jälkeen useat kalmistot jäivät pois käytöstä, mutta joissakin hautaaminen on voinut jatkua pitempään keskiajalle.¹³⁾ Joidenkin esihistoriallisellakin ajalla käytössä olleiden kalmistojen yhteydestä on löydetty merkkejä rakennuksista tai esitetty oletuksia niiden sijainnista¹⁴⁾. Ravattulan Ristimäestä on löydetty kokonaisuus, jossa esihistoriallisen kalmiston yhteyteen on pystytetty varhaiskeskiajalle ajoittuva puinen kirkko. Paikalla on myös aidalla rajattu kirkkomaa.¹⁵⁾ Kun seurakuntajärjestelmä kehittyi 1200-luvun vuosikymmeniltä lähtien, kirkko-hautausmaa -yhdistelmä muuttui kuitenkin vallitsevaksi. Poikkeuksia ovat esimerkiksi Uudeltamaalta löydetyt kyläkalmistot.¹⁶⁾

Kristillistä katolisen ajan hautaamista säätelivät kanonisen lain hautaamista koskevat osat ja tapoja säädelleet normit, mutta toisaalta paikallisia eroja kehittyi käytännön toteutuksessa¹⁷⁾. Tietoa keskiajan hautaustavoista on edelleenkin melko vähän. Rautakauden lopulla on havaittavissa eroja hautaustavoissa jopa lähekkäin sijainneiden samanaikaisten kalmistojen välillä¹⁸⁾. Tämä tilanne on todennäköinen myös keskiajalla. Näin ollen kaikkia hautaustapoja ei voida yleistää jokaista kalmistoa koskeviksi. On myös joitakin selkeitä säännöistä poikkeavia käytäntöjä, kuten joistakin kristillisiltä hautausmailta löydetyt polttohautaukset. Esimerkiksi Kemin Valmarinniemestä näitä löydettiin kolmetoista. Kyse voi olla esimerkiksi käytännön seikasta ts. säilömismenetelmästä pitkän kuljetusmatkan takia esimerkiksi ulkomailla tapahtuneen kuoleman takia, mutta varmaa syytä polttohaudoille ei tunneta¹⁹⁾

Keskiaika (1200/1300 – 1520 jaa).

Koko kiinteästi asutun Suomen alue.

Keskiaikaiset kalmistot ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Haggrén, Georg & Rosendahl, Ulrika & Holappa, Maija & Knuutinen, Tarja & Kunnas, Olli & Salonen, Anna-Maria & Tevali, Riikka 2007. Espoo, Suomenoja, Finnon kylätontti. Kaivaus 11.9.–13.10.2006. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
Haggrén, Georg 2015. Keskiajan arkeologia. Julkaisussa Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle: 367–536. Gaudeamus.
Hiekkanen, Markus 2010. Burial Practices in Finland from Bronze Age to the Early Middle Ages. Julkaisussa Nilsson, Bertil (toim.): Från hedniskt till kristet. Förändringar i begravningsbruk och gravskick I Skandinavien c:a 800–1200: 271–379. Sällskapet Runica et Mediævalia. Stockholm.
Jäkärä, Tiina 2001. Vainajien käsivarsiasennoista: Turun Koroinen, Ulvilan Liikistö ja Hollolan Kirkkailanmäki. SKAS 1/2001: 12-19.
Kivikero, Hanna 2011. Cattle teeth in Graves. Interpretations of animal bones found in Finnish inhumation graves (ca AD 550–1700). Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Arkeologia.
Kronqvist, Iikka 1938. Varhaisen keskiajan hautamerkeistä. Suomen Museo XLV: 54–64.
Laakso, Ville 2011. Ensimmäiset lappeelaiset – pitäjän alue esihistoriasta keskiajalle. Julkaisussa Kauskilasta keisarin aikaan. Lappeen historia I. Esihistoriasta vuoteen 1865: 10–118. Lappeenrannan kaupunki.
Laakso, Ville 2014. Papinniemi in Uukuniemi and Related Archaeological Sites of Eastern Orthodox Cultural Area in Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XIX. Suomen keskiajan arkeologian seura.
Mäntylä, Sari 2005. Broad-bladed battle-axes, their function and symbolic meaning. Julkaisussa Mäntylä, Sari (toim.): Rituals and relations. Studies on the society and material culture of the Baltic Finns: 105–130. Suomalaisen Tiedeakatemian toimituksia. Humaniora 336.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston ohjeita ja oppaita 3, Museovirasto rakennushistorian osasto.
Nordman, Carl-Olof 1940. Medeltidskyrkogården i Hitis. Finskt Museum XLVI: 12–27.
Näränen, Jari 2005. Vanhoja hautakiviä Raision kirkosta. Arkeologia NYT! Arkeologi NU! 2/2005: 20–21.
Paavola Kirsti 2003. Keskiajan hautaustavoista. Julkaisussa Koroinen eläväksi, Korois till liv. Koroinen-seminaari 7.–8.4.2001. Turun maakuntamuseo, raportteja 19: 25–29.
Purhonen, Paula 1998. Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Uskontoarkeologinen tutkimus. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 106.
Raninen, Sami & Wessman, Anna 2015. Rautakausi. Julkaisussa Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle: 213–365. Gaudeamus.
Ruohonen, Juha 2002. Väliaikaista kaikki on vaan? Historiallisen ajan hautasaaret arkeologisina kohteina. Muinaistutkija 4/2002: 32–43.
Ruohonen, Juha 2011. Hautapaikkojen arkeologinen inventointi: Arkistotutkimuksesta kohteiden tunnistamiseen. Julkaisussa Salo, Kati & Niukkanen, Marianna (toim.) 2011: Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät. Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 22: 12–23., Museovirasto.
Ruohonen, Juha 2013. Kirkollisen kulttuurin alkulähteillä. Kaarinan Ravattulan varhaiskeskiaikainen kirkko ja kirkkomaa. Historiallinen Aikakauskirja 4/2013: 433–440.
Ruohonen, Juha 2015. Lähetyskauden muistoja: Ravattulan Ristimäen kalmisto, kirkko ja kirkkomaa. Julkaisussa Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle: 395–397. Gaudeamus.
Wessman, Anna 2010. Death, Destruction and Commemoration. Tracing ritual activities in Finnish Late Iron Age cemeteries (AD 550–1150). Iskos 17. Helsinki.