Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut


Sivupalkki

Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Ajankohtaista
Ohjeet
Seminaarit
Hankekuvaus
Tekijät
Yhteystiedot
Linkit
Artikkelit
Keskustelu

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Aihealueet

Työkalut

wiki:rautaruukki


Rautaruukki

Määritelmä

Maaseudulla sijainnut raudantuotantolaitos ja siihen liittyvä yhdyskunta

Kuvaus

Suomessa on toiminut 82 ruukeiksi katsottavaa metallintuotantolaitosta, joista osassa teollinen toiminta yhä jatkuu.1) Museovirasto inventoi metalliruukit 1980-luvulla2), niitä on kunnostettu nähtävyyksiksi ja tutkittu myös arkeologisesti. Tuotantolaitosten eli masuunin ja pajojen lisäksi ruukkiin kuului mm. ruukinkartano puistoineen, maatalousrakennuksia, työväen asuntoja ja kirkko. Masuunin, pajojen, hiiliuunien ja muiden tuotantoon liittyvien rakennusten jäännösten lisäksi lähiympäristössä on yleensä myös kuonakasoja, hiilimiiluja, pato- ja muita vesirakenteita sekä lastauslaiturien jäännöksiä. Lasimainen masuunikuona on väriltään sinertävää, vihertävää tai harmahtavaa. Sitä on käytetty mm. teiden pohjustamiseen ja puistokäytävien päällysteenä sekä rakentamisessa ns. slagitiilinä.3)

Historia ja käyttö

Metalliteollisuus oli 1800-luvun lopulle saakka pääosin ns. ruukkiteollisuutta. Ruukki oli yhteisnimitys pääosin maaseudulla sijainneille tuotantolaitoksille ja niiden yhteyteen muodostuneille yhdyskunnille.

Suurimmissa ruukeissa oli masuuni ja kankivasarapajoja, joissa masuunien ja harkkohyttien takkirauta jalostettiin kankiraudaksi. Jo 1600-luvulla ruukeille rakennettiin myös nippu- ja naulavasaroita, joissa kankirauta jalostettiin erilaisiksi takeiksi. Osa raakaraudasta valettiin jo sulatusprosessissa valurautatuotteiksi, kuten padoiksi ja tykinkuuliksi.

Raudan valmistuksessa tarvittiin valtavasti hiiltä, ja ruukkien hiilenpolttajat valmistivat ympäristön metsien hiilimiiluissa sysiä ruukin tarpeisiin. Vähitellen hiilentuotanto siirtyi talonpojille. Ruukkien laivarannat lastauspaikkoineen sekä ruukin rauta-, malmi- ja hiilikuljetuksien vaatima tiestö olivat osa ruukkien infrastruktuuria.4)

Suuren Pohjan sodan aikana rappeutuneet ruukit jälleenrakennettiin 1720–1740-luvuilla. Vuosisadan loppu oli ruukkien kukoistusaikaa.5) Ero Ruotsista 1809 aiheutti ongelmia malminhankinnassa. Malmipulaa paikattiin osin Suomen rautamalmiesiintymien avulla. Niistä tärkeimpiä oli Karkkilan Kulosuonmäen kaivos, jonka varaan perustettiin Högforsin masuuni 1812. Kotimaisen rautamalmin ehtyessä 1800-luvun puolenvälin jälkeen vuorimalmi hankittiin lähinnä Ruotsista tai Venäjältä. Sisä-Suomessa järvimalmia alettiin hyödyntää yhä enemmän raaka-aineena. Jo 1700-luvulla Itä-Suomeen oli rakennettu muutamia järvimalmiruukkeja, vanhin Juankoskelle 1746, mutta erityisesti niitä perustettiin 1800-luvulla (mm. Möhkö 1837, Värtsilä 1851). Kansainvälisesti ainutlaatuinen järvimalmiin perustuva moderni rautateollisuus syntyi tyydyttämään raudantarvetta Venäjän kasvavassa pääkaupungissa, Pietarissa.6) Järvimalmipohjaisen raudantuotannon huippu saavutettiin vuonna 1897.7)

Rautateollisuuden tuotantotekniikat mullistuivat 1800-luvulla. Masuunien palkeiden sijaan otettiin käyttöön mekaaniset puhalluskoneet, ensin Skogbyssä vuonna 1827 ja lämminpuhalluskoneet Fiskarsissa ja Oravaisissa vuonna 1837. Kankivasarapajoissa siirryttiin perinteisen saksalaistaonnan sijaan lancashire-taontaan (Jokioinen 1851) ja franchecomté-taontaan (Mariefors 1858). Vesivasaroiden sijaan otettiin käyttöön höyryvasarat (Björkboda ja Mathildedal 1845). Perinteistä masuunia täydennettiin putlaus- ja valssauslaitoksella (Högfors 1853). Teräksen valmistuksessa siirryttiin Siemens-Martin-prosessiin (Taalintehdas 1879). Raudan jatkojalostusta varten rakennettiin moderneja rautamanufaktuureja (Raivola 1814, Fiskars 1830) ja konepajoja (Fiskars 1837). Turbiinit ja kaasugeneraattorit tehostivat tehtaiden energiantuotantoa ja ruukkien uusissa konepajoissa valmistettujen höyrykoneiden avulla teollisuuden energiantuotanto mullistui.

Perinteiset ruukit menettivät kilpailukykynsä, elleivät ne uudistaneet tuotantolaitteitaan. Tilannetta vaikeuttivat ajoittaiset lamat ja Venäjän vuonna 1885 asettamat tuontitullit.8) Lukuisat ruukit luopuivat raudantuotannosta 1800-luvun jälkipuolella tai viimeistään vuosisadanvaihteessa (Fagervik 1902, Möhkö 1907).9) Ensimmäisen maailmansodan alla 1910-luvulla Suomen rautateollisuuden perustuotanto oli kutistunut kotimarkkinateollisuudeksi, mutta sen sijaan konepajateollisuus oli kasvanut hyvinkin merkittäväksi.

Itsenäisyyden ajan alkuvuosina rautaruukkeja suljettiin ja 1930-luvun puolivälissä niitä oli jäljellä enää puolen tusinaa. Raaka-aineena ne käyttivät lähinnä romurautaa. Perinteisten ruukkien aika alkoi olla ohi, ne joko jäivät käytöstä tai uudistuivat nykyaikaiseksi teollisuudeksi.10)

Ajoitus

1500-luvulta 1900-luvun alkuun.

Levintä

Vanhempien rautaruukkien painopiste on ollut rannikoilla, erityisesti Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Järvimalmin käyttöön perustuneita rautaruukkeja perustettiin 1700- ja 1800-luvuilla erityisen paljon Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan.

Suojelustatus

Teollista aikaa edeltävien rautaruukkien jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ks. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset -julkaisu, sivu 60.

Lähteet

Ahvenainen, Jorma & Kuusterä, Antti 1982. Teollisuus ja rakennustoiminta. Julkaisussa Suomen taloushistoria 2: 222–261. Tammi, Helsinki.
Haggrén, Georg 2001. Hammarsmeder, masugnsfolk och kolare. Tidigindustriella yrkesarbetare vid provinsbruk i 1600-talets Sverige. Jernkontorets bergshistoriska skrifter 38 - STH publikationer 5. Pieksämäki.
Heikkinen, Sakari & Hoffman, Kai 1982. Teollisuus ja käsityö. Julkaisussa Suomen taloushistoria 2: 52–88. Tammi, Helsinki.
Hultin, Tekla 1896, 1897. Historiska upplysningar om bergshandteringen i Finland under svenska tiden. I–II. Jernbruken. Helsingfors.
Hultin, Tekla 1897. Historiallisia tietoja Suomen vuoritoimesta Ruotsin vallan aikana. Suomen teollisuushallituksen tiedonantoja XXVI.
Härö, Erkki & Turunen, Mirja 1998. Ruukkien retki. Historic Ironworks of Finland. Tampere.
Härö, Erkki. Suomen vuoritoimi ja metalliruukit – Historical mining and metallurgy in Finland. 1998–2005. http://docplayer.fi/3626-Suomen-vuoritoimi-ja-metalliruukit-historical-mining-and-metallurgy-in-finland.html
Laine, Evert 1950, 1948, 1952. Suomen vuoritoimi 1809–1884. I-III. Historiallisia tutkimuksia XXXI:1–3. SHS, Forssa.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston ohjeita ja oppaita 3.

Muu kirjallisuus

Haggrén, Georg & Heinonen, Tuuli & Terävä, Elina 2009. Siuntion Hyttiskogen – Suomen vanhin masuuni? SKAS 2/2009: 38–45.
Herlin, Niklas 2003. Ruukin avain. 400 vuotta suomalaista metalli- ja elektroniikkateollisuutta. Tampere.
Härö, Erkki (toim.) 1994. Leineperin rautaruukki 1994. Tutkimus- ja restaurointiraportti, Museovirasto.
Karikoski, V. A. M. & Kannel, T. K. & Lavonius, K. A. 1951. Suomen teollisuus. Helsinki.
Kuisma, Markku 1985. Outokumpu 1910–1985. Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Forssa.
Nikander, Gabriel 1929. Fiskars bruks historia. Åbo.
Nordström, W. E. 1962. Svartå bruks historia. Ekenäs
Salokorpi, Asko 1999. Suomen rautaruukit. Keuruu.
Suomen taloushistoria 1–2 1980, 1982. Tammi, Helsinki.
Svedlin, Th 1936. Dalsbruks järnverk och brukspatroner 1686–1936. Helsingfors.
Vilkuna, Kustaa H. J. 1994. Valtakunnan eduksi, isänmaan kunniaksi ja ruukinpatruunalle hyödyksi. Suomen rautateollisuus suurvalta-ajalla. Historiallisia tutkimuksia 188. Tampere.

Viitteet

1) Ks. Härö & Turunen 1998.
2) Erkki Härö
3) Niukkanen 2009: 63
4) Haggrén 2001: 80–89.
5) Hultin 1896: 73–220.
6) Laine 1950.
7) Heikkinen & Hoffman 1982: 72.
8) Laine 1948; Laine 1950.
9) Härö & Turunen 1998.
10) Ahvenainen & Kuusterä 1982: 246–251.
You could leave a comment if you were logged in.
wiki/rautaruukki.txt · Viimeksi muutettu: 2017/05/23 10:30 / Helena Ranta