rannikkoalueelle, yleensä kalliopohjalle ja näkyvälle paikalle rakennettu suurikokoinen hautaröykkiö

Pronssikautisista röykkiöistä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä nk. läntisen pronssikulttuurin piiriin kuuluvia, rannikkoalueilla sijaitsevia hautaröykkiöitä (vrt. sisämaan lapinrauniot).

Rannikon pronssikautiset (varhaismetallikautiset) hautaröykkiöt ovat etupäässä vain kivistä alkuperäiselle maanpinnalle kasattuja hautarakenteita. Luonnonoloista riippuen ne on rakennettu kallio- tai moreenipohjalle ja toisinaan niissä esiintyy myös maansekaisuutta. Pronssikautiset röykkiöt erottuvat yleensä hyvin ympäristöstään, jopa monumentaalisina rakennelmina. Yleensä ne on rakennettu lähelle silloista merenrantaa. Varsinkin vanhemmalla pronssikaudella röykkiöt ovat korkeilla paikoilla. Myöhemmin niitä rakennettiin myös alaville paikoille. Tästä on lisäksi alueellisia, maastosta johtuvia eroja. Esimerkiksi Satakunnassa muinaisen Panelianlahden alueen röykkiöille on jo vanhemmasta pronssikaudesta alkaen tyypillistä sijainti matalammalla, loivilla rinteillä, lähellä merenrantaa, mutta myös lähellä asuinpaikkoja.¹⁾

Röykkiöiden koko ja muoto vaihtelevat paljon: tavallisin muoto on pyöreä tai soikea, mutta aina pohjan muotoa ei voida määrittää. Halkaisija vaihtelee yleensä metristä aina pariin kymmeneen metriin. Suurin, Panelian Kuninkaanhauta on kooltaan 36 x 30 metriä.²⁾ Muodoltaan pitkänmallisia tai vallimaisia röykkiöitä esiintyy esimerkiksi Turunmaan saaristossa ja Pohjanlahden rannikolla. Nämä voivat olla pituudeltaan 15–50 metriä. Esimerkiksi Nauvon Öijenin röykkiö on noin 49 metriä pitkä³⁾.

Röykkiöt voivat sisältää rakenteita, kuten reuna- ja sisäkehiä, kylmämuurattuja seinämiä ja paasiarkkuja. Röykkiöiden reunassa on usein röykkiön muotoa seuraava, suuremmista kivistä tehty kehä. Kehiä voi olla myös useampia sisäkkäin – niiden on arveltu syntyneen röykkiötä laajennettaessa. Alueilla, joilla esiintyy hiekkakiveä, on kehät ladottu usein hiekkakivilaaoista muurimaiseksi seinämäksi. Joskus röykkiöt on kasattu kookkaiden silmäkivien ympärille.⁴⁾ Paasiarkut on voitu koota joko pystyyn asetetuista laakakivistä tai latomalla seinät laakakivistä muurimaiseksi rakenteeksi. Arkun katteeksi on voitu asettaa laakakiviä. Joissakin arkuissa on mahdollisesti ollut puinen kansi tai sisällä on ollut puuarkku. Pisimmillään arkut ovat 3–4 metrin pituisia ja enintään noin metrin levyisiä. Yhdessä röykkiössä voi olla monta paasiarkkua.⁵⁾

Röykkiöhautauksen alku⁶⁾ on Suomessa perinteisesti liitetty juuri rannikkoalueen nk. läntiseen pronssikulttuuriin ja skandinaaviseen vaikutukseen. Sen on nähty levinneen rannikolta sisämaahan⁷⁾, joskin on myös esitetty, että vaikutteet kulkivat molempiin suuntiin⁸⁾. Röykkiöhautauksen alkua pohdittaessa on otettava huomioon, että sisämaan lapinraunioista on saatu radiohiiliajoituksia, jotka ovat kivikauden lopulta / varhaispronssikaudelta⁹⁾. Haudattomia röykkiöitä on Pohjanmaalla ajoitettu jo kivikaudelle, noin 3000 eaa. eteenpäin¹⁰⁾. On myös pidetty mahdollisena, että rannikon röykkiörakentamisen ja -hautaamisen traditio voisi olla vanhempaa ja paikalliseen tapaan pohjaavaa. Toistaiseksi ajoitukset ja esinelöydöt eivät kuitenkaan pysty tätä selvästi osoittamaan.¹¹⁾

Rannikon pronssikautisissa röykkiöissä on vallitsevana hautaustapana polttohautaus, ruumishautaustakin esiintyy erityisesti vanhemmalla pronssikaudella. Esimerkiksi paasiarkkuihin on tehty koon ja löytöjen perusteella sekä ruumis- että polttohautauksia.¹²⁾ Palamaton luu on kuitenkin hävinnyt jotakuinkin olemattomiin. Polttohaudoista taas löytyy yleensä vain osa vainajan poltetuista luista. Ilmeisimmin tämä oli tarkoituksellista ja pohdintaa onkin herättänyt, olivatko röykkiöt ensisijassa hautoja vai oliko röykkiön rakentamisen ja luiden kätkemisen röykkiöön tarkoitus ennen kaikkea osoittaa alueiden symbolista hallintaa¹³⁾. Esinelöydöt ovat röykkiöissä melko harvinaisia. Niistä on löydetty aseita (esim. tikarit), puvun osia ja koruja (esim. napit ja rannerenkaat) ja erilaisia pienesineitä (esim. partaveitset ja pinsetit)¹⁴⁾. Röykkiöitä on niiden suureen määrään suhteutettuna tutkittu vähän.

Röykkiöiden alkuperäinen muoto on voinut muuttua eri syistä. Monessa röykkiössä on keskellä vajoama, joka on voinut syntyä kun esimerkiksi puiset sisärakenteet ovat romahtaneet. Röykkiöitä on myös aikojen saatossa ryöstetty tai niihin on muuten kajottu. Penkomisesta ja kivien siirtelystä johtuen monen röykkiön muoto voi olla varsin epämääräinen. Penkominen voi selittää myös esinelöytöjen vähäisyyden. Röykkiöiden kiviä on käytetty rakentamiseen kuten teiden pohjiin ja rakennuksiin tai ne ovat tuhoutuneet muussa maankäytössä. Joiltain alueilta on hävinnyt em. syystä lukuisia röykkiöitä kokonaan.¹⁵⁾

Etenkin pronssikautisia hautaröykkiöitä on kutsuttu myös hautaraunioksi¹⁶⁾. Lisäksi eri alueilla niille on annettu kansanomaisia nimiä kuten hiidenkiuas, vare tai kruunu¹⁷⁾.

Pronssikausi - varhaismetallikausi

Pronssikautiset / varhaismetallikautiset hautaröykkiöt keskittyvät Suomen rannikkoalueille. Niitä esiintyy pohjoisessa Pohjanlahdelle, Kemijoen suualueelle asti. Suomenlahden suunnassa niitä on Virolahdella, lähelle nykyistä Suomen ja Venäjän rajaa.¹⁸⁾

Pronssikautiset hautaröykkiöt ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Asplund, Henrik 2008. Kymittæ. Sites, centrality and long-term settlement change in the Kemiönsaari region in SW Finland. Turun yliopiston julkaisuja. Annales universitatis Turkuensis. Sarja-ser. B. Humaniora. Osa Tom. 312. Turku.
Asplund, Henrik 2011. Early Bronze Age Cairn Dates from Burned Bones. Julkaisussa Harjula, Janne & Helamaa, Maija & Haarala, Janne (toim.): Times, Things & Places. 36 Essays for Jussi-Pekka Taavitsainen: 42–49. Raisio.
Harjula, Janne 2000. Burial Cairns in the Region of the Ancient Bay of Panelia. Fennoscandia Archaeologica XVII: 83–102.
Hiekkanen, Markus 2010. Burial Practices in Finland from Bronze Age to the Early Middle Ages. Julkaisussa Nilsson, Bertil (toim.): Från hedniskt till kristet. Förändringar i begravningsbruk och gravskick I Skandinavien c:a 800–1200. Sällskapet Runica et Mediævalia: 271–379. Stockholm.
Kivikoski, Ella 1966. Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Tietolipas 43. Helsinki.
Lavento, Mika 2015. Pronssi- ja varhaismetallikausi. Julkaisussa Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle: 123–212. Gaudeamus.
Okkonen, Jari 2003. Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä – Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitas Ouluensis B52. Oulu. http://jultika.oulu.fi/files/isbn951427170X.pdf
Saipio, Jarkko 2011. Lapinrauniotradition kehitys ajoitusten valossa. Muinaistutkija 4/2011: 19–35.
Salo, Unto 1981. Satakunnan pronssikausi. Satakunnan historia I,2. Rauma.
Salo, Unto 1984. Pronssikausi ja rautakauden alku. Julkaisussa Suomen historia 1: 98–249. Espoo.
Taavitsainen, Jussi-Pekka 2003. Lapinraunioiden kronologis-funktionaalisten kysymysten hahmottelua – uusia AMS–ajoituksia Keski-Suomen lapinraunioiden palaneesta luusta. Muinaistutkija 1/2003: 2–23.
Tiitinen, Teija (toim.) 1999. Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Jyväskylä.
Tuovinen, Tapani 2002. The burial cairns and the landscape in the archipelago of Åboland, SW Finland, in the Bronze Age and the Iron Age. Acta Universitatis Ouluensis, Series B, Humaniora 46. University of Oulu, Oulu.
Vuorinen, Juha-Matti 2000. Röykkiöiden inventointia lounaisessa Suomessa. Julkaisussa Maaranen, Päivi & Kirkinen, Tuija (toim.): Arkeologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteuttamiseen: 180–184. Museovirasto.

Meinander, C.F. 1954. Die Bronzezeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 54.
Salo, Unto & Tuovinen, Tapani & Vuorinen Juha-Matti 1992. Luettelo Suomen rannikon hautaraunioista. Karhunhammas 14.
Purhonen, Paula (toim.) 1992. Lapinraunioita ja hiidenkiukaita. Kansallismuseossa 17.10.1991 pidetyn ”Epämääräisiä kiviröykkiöitä” koskevan seminaarin alustukset. Museovirasto. Arkeologian osasto. Julkaisu n:o 3.