Käyttäjän työkalut

Sivuston työkalut


Sivupalkki

Arkeologisen kulttuuriperinnön opas

Ajankohtaista
Ohjeet
Seminaarit
Hankekuvaus
Tekijät
Yhteystiedot
Linkit
Artikkelit
Keskustelu

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Aihealueet

Työkalut

wiki:kylänpaikka


Kylänpaikka

Määritelmä

Kylänpaikalla, kylätontilla eli kylän tonttimaalla tarkoitetaan sitä aluetta, jossa kylän tilojen tontit asuin- ja talousrakennuksineen ovat sijainneet 1)

Kuvaus

Suomessa on sekä käytössä olevia että joko kokonaan tai osittain autioituneita historiallisia kylänpaikkoja. Osittaisella autioitumisella tarkoitetaan edelleen asutulta kylänpaikalta vanhojen karttojen laatimisen jälkeen 1600–1900-luvuilla hävinneitä ja tyhjentyneitä talonpaikkoja. Kylän talot ja samalla kylänpaikka ovat myös saattaneet siirtyä tai autioitua jo ennen 1600-lukua siten, että keskiajalla ja uudella ajalla käytössä olleet alueet ovat nykyään asuttujen kylien rakentamattomia reuna-alueita. Asutuilla kylätonteilla voi sijaita arkeologisia kerrostumia rakennusten alla, väleissä ja reunoilla.

Kylät saattavat sijaita topografisesti hyvin monenkirjavilla paikoilla. Yleisiä perusteita tonttimaiden valinnassa ovat kuitenkin auringon valo ja lämpö, kuiva maaperä, tuulen suoja, veden läheisyys ja suhde peltomaihin. Autioituneilla kylänpaikoilla on maastossa usein havaittavissa vain sen viimeisen käyttövaiheen rakenteita. Suuri osa vanhoista kylänrakenteista on joko piilossa maan alla tai muutoin vaikeasti tunnistettavissa ilman arkeologisia tutkimuksia. Autiotonteilla voi olla näkyvissä kivistä raivattuja alueita, ns. asuinpaikkapintoja,viljelyrauniota, terrassointeja, ojituksia, uuninraunioita, kiukaanpohjia, nurkkakiviä tai kivijalkoja, multapenkkiperustuksia (ks. talon pohja), kellarikuoppia), kaivoja, jätekuoppia, tienpohjia sekä tontteja, peltoja ja niittyjä rajaavia kiviaitoja. Varhain autioituneet kylänpaikat saattavat hahmottua ainoastaan asuinpaikkapintana. Autiotonteilla on usein myös runsaasti kulttuurikasvillisuutta.

Osa kylien autioituneista talonpaikoista on otettu myöhemmin viljelykseen. Tällaiset kohteet ovat paikannettavissa parhaiten peltojen pintapoiminnalla ja metallinetsimellä. Tyypillisiin keskiajan ja uuden ajan alun asuinpaikkalöytöihin kuuluvat palanut savi, palaneet kivet ja luut, keramiikka, lasi, ns. hevosenkengännaula, tiilimurska ja metallisesineet.

On yleistä, että autioituneella kylätontilla ei ole lainkaan maan pinnalle erottuvia rakennejäännöksiä. Koekuopista saattaa tulla esiin kulttuurikerroksia, rakenteita, tiilen kappaleita, palanutta savea, hiiltyneitä puita sekä joskus ajoittavia esineitä. Erityisesti keskiaikaisen tonttimaan paikantaminen ja tunnistaminen voi olla hyvin vaikeaa ilman laajempia koekaivauksia. Kulttuurikerros saattaa olla kylätonteilla ohut ja orgaaninen materiaali heikosti säilynyttä, sillä toisin kuin kaupungeissa, on lanta kerätty huolellisesti talteen ja levitetty viljelyksille, eikä se ole päässyt kerrostumaan asuinpaikalle. Arkeologisten tutkimusten myötä on kuitenkin saatu useita esimerkkejä kylänpaikoilla olevista paksuista rakenne- ja kulttuurikerroksista (esim. Vantaa Mårtensby Lillas)2). Keskiaikaisten rakennusten arkeologiset jäännökset voivat olla hyvin vaikeasti tulkittavia ja fragmentaarisia. Kylätontin lähiympäristöstä on yleensä löydettävissä erilaista niiden toimintaan liittyvää arkeologista kulttuuriperintöä, kuten fossiloituneita peltoja, historiallisia teitä tai elinkeinohistoriallisia jäännöksiä (esim. myllyjä ja tervahautoja). Kyliin saattoi myös liittyä kyläkalmistoja. Myös riihet, pajat ja saunat sijaitsivat palovaaran vuoksi tavallisesti tontin ulkopuolella.

Kylänpaikan mahdollisen tonttirakenteen hahmottaminen auttaa sen rajaamisessa ja ylipäänsä tulkitsemisessa. Kylänpaikkojen tunnetuin tonttirakenne on umpipiha, jossa rakennukset rajaavat niiden keskellä olevaa pihaa. Tiloilla on ollut erillinen miespiha asuinrakennuksineen ja aittoineen sekä karjapiha karjasuojineen ja rehulatoineen. Oletettavasti Suomessa on myös runsaasti kyliä joiden asuin- ja talousrakennukset ovat olleet hajallaan ympäri tonttimaata. Usein tonttirakenne ja sen ajalliset muutokset selviävät vasta tarkemmissa arkeologisissa tutkimuksissa. Laajemmissa keskiajan ja uuden ajan kylänpaikkojen (Espoo Mankby, Espoo Puustellinmäki ja Vantaa Gubbacka) arkeologisissa tutkimuksissa on esiin tullut useista rakennuksista koostuvia tiiviitä ja päällekkäisiä rakennusryhmiä3).

Historia ja käyttö

Kylien muotoutumishistoriaa ei tunneta Suomessa kovinkaan hyvin. Osalla vanhan peltoviljelyalueen kylistä on kuitenkin varmuudella rautakaudelle ulottuvat juuret (esim. Pirkkala Tursiannotko). Keskiajan ja uuden ajan taiteen kylien kokonaismäärä ilmenee vasta Kustaa Vaasan aikaisista veroluetteloista. Kyliä ja yksinäistaloja oli 1560-luvulla Suomessa (Karjalan 700 kylää mukaan lukien) noin 7 500, joissa monissa oli useita erillisiä tonttimaita. Uuden ajan alun lähteissä näkyy vain osa jo keskiajalla autioituneista kylistä.4)

Keskiaikaisten kylien rakenteeseen vaikutti voimakkaasti sarkajako. Muinais- eli lohkojaosta siirryttiin valtiovallan ja lainsäädännön johdosta sarkajakoon, kun kaikki kylän rintapellot alettiin aidata kahdeksi erilliseksi vainioksi, jotka vuorovuosin olivat kesannolla ja viljaviljelyksessä. Sarkajakoisissa vainioissa kukin talo viljeli suurta määrää pitkiä ja kapeita sarkoja. Ensimmäiset tiedot sarkajaosta Suomessa ovat 1300-luvun alkupuolelta. Uudistus toteutettiin Varsinais-Suomen saaristopitäjien joissakin kylissä jo 1300-luvun alkupuolella, Satakunnassa se sai jalansijaa 1300-luvulla, Länsi- ja Itä-Uudeltamaalta varhaisimmat tiedot sarkajaosta ovat vuosilta 1412–1414, mutta maakunnan itäosassa maininnat ovat harvinaisia ennen 1530-luvun loppua.

Läntisellä peltoviljelyalueella (Varsinais-Suomi, Satakunta, Häme, Uusimaa) vallitseva asutusmuoto oli kyläasutus, jossa talojen talouskeskukset sijaitsivat kylän yhteisellä tonttialueella, ja jota ympäröivät sarka- tai lohkojaossa olleet rintapellot. Kylien tonttimaat sijaitsivat lounaisten ja eteläisten maakuntien peltoviljelyalueella yleensä viljelyyn kelpaamattomilla, peltojen ja niittyjen ympäröimillä moreenikumpareilla tai selänteiden päivänpuoleisilla, tuulensuojaisilla terasseilla metsän ja pellon reunassa. Kylän talot saattoivat sijaita joko yhtenä keskittymänä (ryhmäkylä, raittikylä) tai hajallaan kahdella tai useammalla tonttimaalla (sekakylä, hajakylä). Jälkimmäisessä tapauksessa saattaa olla kyse alun perin kahdesta tai useammasta kylästä, jotka on yhdistetty ennen 1560-lukua. Hajakylärakenne voi olla myös muisto sarkajakoa edeltävästä asutustyypistä. Monissa kylissä tonttimaiden paikat vaihtelivat ajan saatossa.

Pohjanmaalla ja Tornionjokilaaksossa talot sijaitsivat puolestaan yleensä nauhamaisesti jokivarsilla tai rannikolla joskus pitkänkin matkan päässä toisistaan. Kaskialueilla Savossa, Pohjois-Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Kainuussa asutus sijoittui enimmäkseen yksinäistaloina tai pieninä kyläkuntina vesistöjen äärelle, Kainuussa myös vaarojen rinteille. Pohjois-Karjalassa oli yksinäistalojen ja pienten kylien ohella myös suuria kyliä.

Monet keskiaikaiset ryhmäkylät hajosivat 1700- ja 1800-luvuilla isojaon ja uusjakojen myötä. Ensimmäinen isojakoasetus annettiin vuonna 1757. Sen tarkoituksena oli yhdistää talojen siellä täällä kylän mailla sijaitsevat kapeat peltosarat yhtenäisemmiksi alueiksi viljelyn tehostamiseksi. Autioitumisilmiö tosin johti paikoin jo 1500- ja 1600-luvuilla kylän sarkajaon osittaiseen tai kokonaiseen purkamiseen, kun autiotilojen omistuksia oli yhdistetty. Jakaminen aloitettiin Pohjanmaalta ja suoritettiin vaiheittain maan eri osissa. Ennen vuotta 1800 oli Keski-Pohjanmaa, Etelä-Suomi ja Pohjois-Savo pääosin jaettu. Lapin osalta isojako saatettiin päätökseen vasta 1930-luvulla. Vuoden 1775 asetuksessa määrättiin myös ahtaiden kylärykelmien hajottamisesta ulosmuutoin, mutta muuttoja yleensä vastustettiin eikä niitä pantu Kaakkois-Hämeen ja Itä-Uudenmaan suuria ryhmäkyliä lukuun ottamatta merkittävissä määrin toimeen ennen kuin vuonna 1848 alkaneiden uusjakotoimitusten yhteydessä.

Ajoitus

Historiallisella kylänpaikalla tarkoitetaan keskiajalla tai uuden ajan alussa 1500–luvun jälkipuoliskolla ja 1600-luvulla perustettuja kyliä.

Levintä

Kylänpaikkoja on koko Suomen alueella. Kylillä on taustallaan varsin erilaiset historialliset muotoutumisprosessit. Yleensä historiallisista kylistä puhuttaessa tarkoitetaan Suomen historiallisen peltoviljelyalueen (Varsinais-Suomi, Satakunta, Häme, Pohjanmaa, Uusimaa, Etelä-Savo, Etelä-Karjala) kyliä.

Suojelustatus

Autioituneet historialliset kylänpaikat ovat muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Kokonaan käytössä olevien kylänpaikkojen osalta muinaismuistolakia käytetään tapauskohtaisesti harkiten ja perustellen. Kokonaan käytössä olevat historialliset kylänpaikat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä, mikäli:
1. kylänpaikalta tunnetaan ennestään kiinteitä muinaisjäännöksiä,
2. inventoinneissa tehdään havaintoja uusista kiinteistä muinaisjäännöksistä tai
3. on erityisen vahvat perusteet olettaa, että paikalla on kiinteitä muinaisjäännöksiä (esim. rautakautinen kohde läheisyydessä).

Ks. Museoviraston ohje:Maaseudun historiallisten asuinpaikkojen inventointi, ohje 2015 (5.5.2015).

Lähteet

Haggrén, Georg 2015. Maaseudun kylätontit. Julkaisussa Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle: 364–471. Gaudeamus.
Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.
Maaseudun historiallisten asuinpaikkojen inventointi, ohje 2015 (5.5.2015) Museovirasto. http://www.nba.fi/fi/File/2722/maaseudun-hist-asuinpaikkojen-inventointi-ohje.pdf
Orrman, Eljas 2003. Suomen keskiajan maatalous. Julkaisussa Rasila, Viljo & Jutikkala, Eino & Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.): Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika: esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 914:1. Helsinki.

Muu kirjallisuus

Björkman, Sten & Gestrin, Tryggve & Haggrén, Georg & Rosendahl, Ulrika 2008. Kylä – keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoon kaupunginmuseon tutkimuksia 10. Helsinki.
Harjula, Janne & Helamaa, Maija & Haarala, Janne & Immonen, Visa (toim.) 2016 Mankby – a deserted medieval village on the coast of southern Finland. Archaeologia medii aevi Finlandiae XXII. Turku.
Heinonen, Tuuli 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500–1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan Kaupunginmuseon julkaisuja nro 32. Vantaa.
Koivisto, Andreas (toim.) 2010. Gubbacka: keskiajan arkea Vantaalla = medeltida vardag i Vanda. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 34. Vantaa, Kellastupa; Museovirasto. Porvoo.
Koivisto, Andreas 2011. Settlement at the Gubbacka Site. Julkaisussa Poutanen, Marjo (toim.):
Colonists on the shores of the Gulf of Finland. Medieval settlement in the coastal regions of Estonia and Finland. Vantaan Kaupunginmuseon julkaisuja 22. Lahti.
Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Keuruu.
Schmidt Sabo, Katalin 2001. Vem behöver en by? Kyrkheddinge, struktur och strategi under tusen år. Riksantikvarieämbetet arkeologiska undersökningar skrifter 38. Lund.
Schmidt Sabo, Katalin 2008. Byarkeologi i södra Sverige – nu och i morgon. SKAS 3/2008: 3–9.
Väisänen, Riikka 2016. Kolme kylää, Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan kaupunginmuseo.

Viitteet

1) Kylässä saattaa olla useita erillisiä tonttimaita. Myös yksinäistila voi olla kameraalinen eli verotuksellisia tarpeita varten määritelty kylä. Kylänpaikoilla tarkoitetaan niin talonpoikien kuin kruunun, kirkon tai rälssin lampuotien eli vuokraviljelijöiden kyliä. Kylärakenne kertoo, miten tilat ovat sijainneet kylän alueella. Tonttirakenne kertoo, miten tontit ja niillä olevat tilat asuin- ja talousrakennuksineen ovat sijainneet kylänpaikalla.
4) Lähde Niukkanen 2009 ellei erikseen mainita.
You could leave a comment if you were logged in.
wiki/kylänpaikka.txt · Viimeksi muutettu: 2017/11/06 14:02 / Veli-Pekka Suhonen