Linnoittamisen historia alkaa Suomessa viimeistään rautakauden lopulla. Esihistoriallisella ajalla ja varhaiskeskiajalla rakennettiin korkeille ja jyrkkäseinäisille kallioille, mäille ja harjuilla ns. muinaislinnoja, joiden loivia rinteitä varustettiin kivivallein. Esihistoriallisella ajalla ei vielä käytetty tiiliä tai kalkkilaastia.

Keskiaikaiset kivilinnat ovat vanhimpia ja näyttävimpiä sotahistoriallisia muinaisjäännöksiämme. Niiden lisäksi tärkeiden vesi- ja maareittien varsilla, niemillä ja saarilla on ollut pääosin puusta rakennettuja, vallihautojen ja vedenlaisten paaluvarustusten ympäröimiä ns. pikkulinnoja.

Suomeen rakennettiin 1500- ja 1600-luvulla useita skansseja eli maavallilinnakkeita. Lisäksi vanhoja keskiaikaisia linnoja varustettiin uuden ajan linnoitusoppien mukaisiksi. Pääosa Suomen linnoituskohteista ajoittuu kuitenkin 1700-luvun alun jälkeiseen aikaan. Ruotsi rakensi linnoituksia Suomenlahden rannikolle sekä itään Kaakkois-Suomeen Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhojen rajalinjauksille. Myös venäläiset perustivat samaan aikaan useita rajalinnoituksia. Haminan rauhaa (1809) nuoremmista kohteista useimmat sijoittuvat saaristoon tai rannikolle.

Sotahistoriallisiin kohteisiin kuuluvat myös taistelupaikat, joissa ei yleensä ole maanpäälle näkyviä rakenteita, mutta maaperään on voinut jäädä runsaasti esineitä ja varusteiden osia. Moniin kohteisiin liittyy myös kenttähautauksia, leiripaikkoja ja erilaisia kulkuväyliä.
Myös ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoituslaitteet, mm. Helsingin ympäristön maalinnoitusketju, ovat muinaismuistolain rauhoittamia. Toisen maailmansodan kohteet eivät toistaiseksi ole muinaisjäännöksiä, mutta ne tulee ottaa huomioon maankäytön suunnittelussa kohteiden historiallisen merkityksen takia.